Telakalta treeni-innon kautta sairastuvalle

Huu, talvi lähestyy! Orivedellä oli eräänä aamuna hippunen lunta maassa, Tampereella vain pensaissa. Alkaa olla se aika, jolloin tulee puettua liikaa päälle kun ei tajua, että liikkeellä ollessa on lämmin. 

Tukipohjallisten kanssa minulla on viha-rakkaus -suhde, joka kääntyy koko ajan enemmän rakkauteen. Vielä on otettava kenkiä pois kerran pari päivässä, ja ilman kenkiä sattuu päkiään, mutta pääsin jo treenien makuun. Kolmen kävelylenkin jälkeen päädyin juoksulenkille. Oli niin hirveää! :D Lauantaivuoron jälkeen oli kolme varttia aikaa ennen bussin lähtöä, tein kolmen kilsan lenkin. Eka kilsa ihanaa rallattelua alamäkeen, toinen tasamaata missä syke päälle 150, kolmas ylämäkeä ja sykkeet tapissa vaikka heitin välillä kävelyksi. Riemu että tästä se taas alkaa, samalla kiukku että juoksukunto on nollassa. 

Kaksi kertaa kävin pyöräilemässä, ensin 40-minuuttinen TRIP ja toisena päivänä 1 h 15 min kuntopyörällä. Jälkimmäisellä kerralla olin Pariisissa:

Käytin tukipohjallisia sisälenkkareissa, koska tiesin varmaksi että päkiä ei kestä polkemista. Pohjallisten kanssa sujui hyvin, vaikka toki kroppa muuten jumittui. 

Tapasin fysioterapeutin viime viikolla, uusi askelanalyysi juoksumatolla osoitti sen, että kun kävelen tukipohjallisten kanssa on askellus normaali. Toiveena siis on, että vuoden kuluttua keho on tottunut uuteen kävely"tyyliin" ja voin jättää tukipohjalliset pois joko osaksi aikaa tai kokonaan. Mitään harjoituksia en ole vielä saanut, ehkä sitten seuraavalla käynnillä joka on noin kolmen viikon päästä. Samalla muokataan pohjallisia hiukan, jos edelleen joudun ottamaan kenkiä päivän mittaan pois; ohjaus on ulkoreunoissa nyt tosi vahva, joten sitä on mahdollista keventää hieman jotta paine jalkaterien ulkoreunoilla kevenee. Tänään kävin urheiluhierojalla, on meinaan takareidet ja pohkeet olleet ihmeissään tukipohjallistreeneistä.

Juuri kun ehdin iloita siitä, että pääsen vihdoin takaisin säännöllisen treenin pariin, kuului sairastuvan kutsu. Eilen aamulla heräsin kurkkukipuisena, ja se jatkuu edelleen. Muuten en ole flunssainen - vielä. En kuitenkaan ole nyt uskaltanut lähteä lenkille. Mielessä kaihertaa ajatus Tampereen maratonista syksyllä 2020, osuu nimittäin tasan sille päivälle kun täytän 40... Eli kiirettä ei ole, edellyttäen että tämä kurkkukipuilu loppuu suhteellisen pian eikä jatku viikkotolkulla. 

Suht iloisin mielin kuitenkin :) Ja lähiaikoina menossa kenkäostoksille, tarvin sekä nasta- että tavalliset lenkkarit, lisäksi lämpimät talvikengät. Onneksi palkkani nousi kun siirryin kirjastotoimenjohtajan sijaiseksi :D  

Telakalla: kohta loppuu!

Onhan ne ihanat, syksyn pimeät illat! Ärsyttävää on vasta sitten, kun päivälläkin on pimeää... 

Alan olla sujut tukipohjallisten kanssa, toki on vieläkin niin että otan kengät pois pari kolme kertaa työpäivän aikana, koska tuntuu että jalat eivät mahdu kenkiin. Vartti sukkasiltaan, ja johan helpottaa. Kaksi kertaa olen tehnyt kävelylenkin, toinen oli noin 50 minuuttia ja toinen vähän yli tunnin. Jalkoihin ei satu lenkkeillessä, mutta seuraava päivä... Niin on pohkeet ja takareidet jumissa, plus että jalkapohjiin sattuu kun liikkuu ilman kenkiä. Mutta toisaalta, lihasjumeja olisi odotettavissa joka tapauksessa, koska siitä on jo paljon aikaa kun olen viimeksi tehnyt yli puolituntisia kävelyjä, ja nimenomaan niin että vauhti on nopeampaa kuin mitä siirtymisissä paikasta toiseen. 

Mutta mieli on nyt iloinen, sillä tuntuu että pääsen pikkuhiljaa takaisin lenkkeilyn pariin :) Jee! Torstai-illan kävelyllä tuli olo, että tekisi jo mieli ottaa juoksuaskelia. Kävelyvauhdilla 9.13 / km keskisyke oli 128, joten juoksuun palaaminen pitää varmaan tehdä juoksu-kävelyllä. Paitsi jos ensin menisi sellaisen varsa kevätlaitumilla - lenkin, antaisi palaa sen mitä kulkee! 

Muuten on ollut aika vauhdikasta elämää. Kaksi viikkoa olen ollut vs. kirjastotoimenjohtajana, ja aika paljon joudun selaamaan papereita ja kansiota, lähettämään sähköpostia, soittamaan puhelimella tai kysymään kahvihuoneessa neuvoa jos mistä asioista. Päivittäin tulee vastaan sellaista, mitä en tiedä, mitä en ole osannut kysyä opintovapaalle jääneeltä. Onneksi kaupungintalolla on pitkäpinnaista väkeä, ainakin vielä auttavat mielellään. Miesystäväni sai töitä Tampereelta, aloittaa ensi viikolla. Hyvä näin! Hän haki töitä myös pääkaupunkiseudulta, mutta onneksi pääsi Tampereelle niin ei tarvitse alkaa etsiä toista asuntoa työviikkokäyttöön. Migreeni on ollut pahana, tällä viikolla oli kolme kohtausta 36 tunnin sisällä, viimeinen lauantaiaamuna. Siinäpä meni lauantai melkein kokonaan nukkuessa. Tänään mies ja kaverit lähtivät sienimetsään, olisin halunnut mennä mutta en vaan jaksanut avata silmiä aamukahdeksalta. On tainneet vähän tulla työt (ja kirjamessut) uniin, yhtenä yönä näin unta että olin pääministeri, ensin patsastelin puutarhajuhlissa japanilaisen delegaation kanssa ja sitten autoin etsimään siepattua presidentin vaimoa. Ehkä se tästä tasaantuu kun elämä alkaa rutinoitua :D 

Fysioterapiassa: diagnooseja ja uudet ystäväni tukipohjalliset

Hei pitkästä aikaa! Nyt on käyty fysioterapiassa kuulemassa, mikä kaikki kropassa on vialla. Askelanalyysi antoi monenlaista informaatiota, jota kuunnellessasi tuntuu melkein ihmeeltä että ehdin juosta 7 vuotta ilman muita kuin satunnaisia rasitusongelmia. 

Olin varannut ajan Aktiivi Fysioterapiaan Tullintorin viereen. Valinnan tein sen perusteella, että kahdessa eri nettiryhmässä paikka sai eniten suosituksia. Myöhemmin kuulin että ystäväni on käynyt siellä myös. Käynnin aluksi kerroin miksi tulin, sitten istuahdin hoitopöydän reunalle ja fysioterapeutti Petri Väyrynen liikutteli jalkateriä. Tässä ei vielä ollut yllätyksiä, liikkuvuus oli aika hyvä. 

Seuraavaksi astuin valaistulle lasikuutiolle, jossa näin jalkapohjani peilin kautta. Selkeästi näin itsekin, mikä mättää. Kun jalkapohjassa pitäisi olla kolme tukipistettä, minulla niitä oli kaksi ja puoli. Puoli siksi, että isovarpaan alle tulee vain pieni osa kuormasta, kun tasaisella paineella pitäisi tulla kolmasosa.  Syy tähän on se, että isovarpaan puoleinen luu on lyhyempi kuin toinen jalkaluu. Jalkaterään osuva paine siis kertyy ulkoreunalle ja neljän muun varpaan varaan. Paitsi että...

...juoksumatolla kävely informoi, että nilkkani kääntyvät ulospäin. Sen seurauksena kolme ulommaista varvasta eivät ole täysimääräisesti käytössä kuorman vastaanottajana. Siispä paine kertyy isovarpaan viereiselle varpaalle, juuri siihen mikä nyt on vaivannut koko kesän. Nilkkojen kääntymiseen syy taas on se, että perusasennossa seistessä polveni kääntyvät yhteen. Kyse ei ole pihtipolvista, sillä polvilumpiot kääntyvät kuitenkin normaalisti ulospäin. Fysioterapeutti kertoi, että syynä voi olla esimerkiksi se, että reisiluun kaulan kulma olisi hieman normaalia pienempi (vaikkapa 125 astetta kun se yleensä on 130 astetta). Haa, tässä on siis syy siihen, miksi minun on liki mahdoton saada jalkateriä yhteen perusasennossa seistessä! Joskus on ollut jumppatunnilla noloa, kun olen suunnilleen ainoa jolla jää jalkaterien väliin rako, ja ohjaaja sanoo sitten että on ok vaikka jalkaterät eivät olisikaan ihan yhdessä. (Polvien kääntyminen on helppo huomata muutenkin: kun seisoo perusasennossa, jalkaterät pienen matkan päässä toisistaan, niin sekä nilkkojen että polvien väliin pitäisi mahtua sama määrä sormia. Minun tapauksessani nilkkojen väliin mahtui 4 sormea, polvien väliin 2.)

Päädyimme aloittamaan vuoden mittaisen prosessin, jonka tarkoituksena on mahdollistaa minulle paljon lisää juoksuvuosia. Ensimmäinen askel oli tukipohjalliset. Kalliit, kyllä (170 €), mutta hintansa väärti jos se tarkoittaa sitä että liikuntakykyni säilyy vielä kauan. Hain pohjalliset perjantaina ja kyllähän niiden kanssa on jaloilla ollut jonkinlainen alkujärkytys. Eilen lauantaina olin töissä, kirjasto oli auki vain 4 tuntia joten työpäivä oli tavallista lyhyempi, sisältäen myös rauhallisia hetkiä, joten en joutunut olemaan koko aikaa jaloillani vaan pääsin välillä istumaan. Alkuun tuntui siltä, että kävelen kivien päällä. Päivän mittaan pohkeet alkoivat vetää jumiin, lisäksi jalkateriä särki. Kotimatkalla mietin, pääsenkö kävelemään bussiasemalta kotiin, jalat olivat kuin tulessa polvista alaspäin. Lohduttelin itseäni, että tämä on parantavaa kipua joka sitäpaitsi menee ohi kun jalat tottuvat pohjallisiin. Tänään kävin kaupungilla lataamassa bussikortin, alussa tunne kivien päällä kävelemisestä oli läsnä mutta jäi pian taustalle. Toki kävelyä ja liikkeellä oloa oli vähemmän kuin eilen, niin suoraan ei voi verrata. Huomenna on tosi testi, kun on normaali työpäivä. Luulen kuitenkin, että jalat sopeutuvat nopeasti. Vielä en osaa sanoa, onko varpaan ja päkiän kipu hävinnyt, sen verran paljon on sattunut koko jalkapohjaan. Mutta luottamus on kova, että se siitä tasaantuu nopeasti.

On vaan muistettava aina vaihtaa pohjalliset niihin kenkiin, mitä kuitenkin käyttää. Ja peruskenkiä on ehkä ostettava aiempaa isommassa koossa. Kesäaikaan ja töissä käytän paljon ex-juoksukenkiä, joten niihin jalka mahtuu pohjallisten kanssa. Mutta esimerkiksi talvi- ja juhlakengät menevät uusiksi. Ei voi mitään, mutta toisaalta, tässä vaiheessa olen valmis isoihinkin muutoksiin kunhan vaan pääsen palaamaan lenkkeilyyn ja sellaisiin jumppiin, missä on askelkyykkyjä ja hyppyjä. 

Että vaikka juoksemattomuus / sauvakävelemättömyys turhauttaa, niin sinänsä kuuluu hyvää. Tiedän nyt, mistä vaivat johtuvat (rakenteelliset asiat sekä lihasjäykkyys ja lantion sitkeä viistäminen vasemmalle) ja ennen kaikkea on otettu askeleita ongelman korjaamiseen. Seuraava aikani fysioterapiaan on lokakuun loppupuolella, silloin saan jotain harjoituksia tehtäväksi. Muuta en vielä tiedä, mitä siellä tapahtuu.