torstai 29. lokakuuta 2015

Pimeässä on hyvä juosta






Tämän viikon iltalenkeille ei tullut kamera mukaan, siksi vanhempi kuva. Se kuvaa kuitenkin hyvin Vantaan lenkkimaastoja: tasaista ja rauhallista. Harvakseltaan näkyy muita lenkkeilijöitä, jokusia koiranulkoiluttajia ja muutamia matkalla paikasta toiseen. 

Kävin kaksi kertaa "juoksemassa", tai ehkä totuudenmukaisempaa on sanoa että hölkkäämässä. Maanantaina 53 minuuttia ja 5.98 km, keskiviikkona 51 minuuttia ja 5.88 km. Mutta paras uutinen on se, että molemmat lenkit menivät ilman kävelyaskeleita :) Maanantaina pysähdyin viisi kertaa liikennevaloihin tai odottamaan että pääsen tien yli, keskiviikkona pysähdyksiä oli kolme. Mutta kaikki ne olivat kestoltaan lyhyitä. 

Keskisyke molempina päivinä oli 151. Maanantai oli hiukan raskaampi päivä, mittari piippasi jokusen kerran 155 ylitystä, mutta sain sykkeen laskemaan nopeasti. Maksimi oli vain 159, vain siksi että olen tottunut niihin pitkästi yli 160 lukemiin. Pohkeissa painoi loppumatkasta ja tekniikkakin taisi huonontua.  Keskivauhti oli 8.49/km eli sikahitaasti vielä mennään. 

Keskiviikkona meno tuntui hivenen kevyemmältä. Seurailin mittaria ehkä turhankin taajaan, mutta huomasin että tasamaalla syke saattoi olla alle 150, maksimi oli 158. Jälleen mittari piipitteli aika ajoin 155 ylitystä, mutta käytännössä syke meni vain yhden tai kaksi pykälää sen yli ja laski sekunneissa alle kriittisen rajan. Keskivauhti oli 8.42/km. 

Molempina päivinä lenkkeilin iltasella. Yleensä lähden heti töiden jälkeen mutta nyt touhusin ensin hetken kotona. Liikkeelle pääsin kun alkoi hämärtää, takaisin tulin pimeässä. Vantaalla on onneksi paljon valaistuja kevyenliikenteen väyliä; en uskalla lähteä esimerkiksi joen vartta juoksemaan tai pururadalle pimeässä. Asfaltilla kuului ajoittaista lehtien kahinaa lenkkareiden alla, ilma oli raikas eikä vielä ollut kylmä. Melkeinpä täydelliset olosuhteet siis :) 

En tiedä onko totta vai ei, mutta tuntuu siltä että pimeässä on turvassa muiden katseilta. Kukaan ei näe, kuinka lantio lysähtää alas etenkin lenkin loppupäässä. Autojen valot heijastuvat muiden kulkijoiden silmiin, jolloin kukaan ei näe kuinka hitaasti ja lyhyin askelin taaperran loivaa ylämäkeä. Kukaan ei tunnista, kukaan ei arvostele. Vaikka oikeasti taitaa olla niin, että jokainen lenkkeilijä keskittyy omaan tekemiseen eikä paneudu perinpohjaisesti siihen, miltä muiden meno näyttää. Silti, syksyn ja talven pimeät tuntuvat hitaalle juoksijalle armollisemmalta kuin valoisat kesäpäivät.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Neljän ruuhka


Toisinaan kaipaan vuorotyötä. Nykyisin olen töissä pääosin klo 8-15.45, ja suuntaan useimmiten salille tai uimahalliin suoraan töistä. Se tarkoittaa sitä, että olen salilla tai altaassa ehkä ruuhkaisimpaan aikaan, neljän ja puoli kuuden välillä. 

Salipaikaksi valikoitui Forever Hiekkaharju, monestakin syystä. Ensinnäkin se on lähimpänä kotiani, viitisen minuuttia pyörällä tai vartti kävellen. Lisäksi se on lähellä juna-asemaa. Työkenttäni on koko Vantaa, joten usein kuljen junalla jostain päin kaupunkia tai Helsingistä kokouksesta. Kaiken huipuksi salikortilla pääsee tiistaisin ja perjantaisin ilmaiseksi Tikkurilan uimahalliin. 

Mutta siis. Esimerkiksi eilen salilla oli paljon väkeä. Vaikka kahvakuulia ja vapaita painoja on useammassa paikassa, täytyy aina katsoa missä on tilaa. Tai missä on vapaa penkki vatsalihastreeniin. Käytän usein jalkaprässiä, jossa menee kauan. Saliohjelmassani on prässiin pyramidiharjoitus eli rutkasti toistoja: ensin 50 toistoa jollakin painolla, sitten lisää painoa ja 40 toistoa, lisää painoa ja 30 toistoa, lisää painoa ja 20 toistoa, lisää painoa ja alle 10 toistoa, vähemmän painoa ja 20 toistoa, vähemmän painoa ja 30 toistoa, vähemmän painoa ja 40 toistoa, vähemmän painoa ja 50 toistoa. Olen tehnyt liikkeen istumaprässissä, jossa voin muuttaa painoa "tikulla" eikä tarvitse kohottaa sykettä nousemalla välissä ylös ja touhuamalla levypainojen kanssa. Toistojen määrä yksistään vie aikaa, lisäksi sarjan välissä täytyy palautella. Olen käyttänyt taktiikkana että palautus on vähintään puoli minuuttia tai niin että syke laskee alle 110. Silti usein ajattelen, että olenkohan tiellä. Ympärillä väki laitteissa vaihtuu, minä istua nökötän prässissä. 

Tänään kävin uimahallissa, jossa myös on neljän ruuhka. Näin tiistaisin on yksi kolmesta uimaradasta varattu lasten uimatreeneille. Muille on siis käytössä vain kaksi rataa, toinen nopeille ja toinen hitaille. Vaikka rata on 50-metrinen, menee iso osa ajasta muiden seuraamiseen. Mitä vauhtia muut uivat, pitääkö päädyssä antaa jonkun toisen mennä edelle, kun joku tai jotkut seisovat päädyssä voinko itse mennä edelle, koko ajan on varottava ettei käsi osu vastaantulijaan tai viereisellä radalla meneviin... 

Siksi olen erityisen iloinen niistä satunnaisista päivistä, jolloin jonkun tapahtuman vuoksi menen iltavuoroon. Jos työpäivä alkaa vasta klo 12-13, on aamulla aikaa mennä salille tai uimaan, riippuen siitä mikä viikonpäivä on. Toisaalta, eräänä torstaiaamuna osuin salille niin että alakerran paikkalaitteissa alkoi senioreiden ohjattu kuntosali... Ja toisaalta, pimenevään aikaan olisi kiva käydä juoksemassa päivänvalossa muulloinkin kuin viikonloppuna. 

Ai niin, tämän viikon pitkä lenkki on uhattuna, onneksi alla on kolme viikonloppua jolloin olen mennyt sen reilun puolitoistatuntisen. Tulevana viikonloppuna olen nimittäin Helsingissä kirjamessuilla, perjantaina iltapäivästä iltaan ja lauantaina sekä sunnuntaina aamusta iltaan. Nähtäväksi jää, jaksanko lenkkeillä sen jälkeen kun olen koko päivän kulkenut hallia ympäri. Ruokailunkin kanssa voi olla niin ja näin, tuleeko syötyä ollenkaan riittävästi vaikka laukussa kulkisikin mukana välipalaa. Toimisikohan messuhallissa gps-mittaus, että näkisi kolmen päivän aikana kuljetun matkan...

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Taas yksi liikuntablogi :)

Perustin kirjablogini rinnalle uuden blogin. Miksi? 

Kirjablogissa olen postannut juoksutapahtumista sekä liikunta-aiheisista kirjoista. Kaipasin kuitenkin jotain muuta, jotain lisää. Tuntui siltä, että juoksujutut ovat niin harvinaisia että ne hukkuvat kirjajuttujen alle. Siksi perustin Sinne minne lenkkarit vie - blogin. Täällä käyn läpi sitä arkista peruskuntopuurtamista, en pelkästään numerolapun kanssa elettyjä tähtihetkiä. En aio raportoida jokaikistä treeniä, vaan yksittäisiä hyviä ja huonoa päiviä, tai viikkokoosteita.

Aloitin juoksun reilut kolme vuotta sitten. Kesällä 2012 join liikaa valkoviiniä ja lupasin lähteä ystäväni seuraksi Tukholman maratonille. 10.9.2012 juoksimme ensimmäisen lenkin, kuusi kilometriä josta jaksoin juosta kolme ja puoli, sisältäen yhden kilometrin pituisen alamäen. Yhdeksän kuukautta juoksin ja juoksin. Keväällä 2013 harjoittelin numerolapun kanssa juoksemista Helsinki City Runin puolimaratonilla, minkä jälkeen oli helpompi lähteä täysmatkalle. Ensimmäisellä tavoite oli päästä omin jaloin maaliin ja se toteutui, aika oli 5.28.

Koska treenasin omin neuvoin, tein virheitä. Palauttelin maratonin jälkeen viikon, jonka jälkeen aloin tehdä neljä treeniä viikossa, kaksi lihaskuntoa ja kaksi aerobista. Menin kuitenkin kävelylenkkien ja pyöräilyn kanssa överiksi, pituus oli usein 2-3 tuntia ja vauhti niin lujaa kuin pääsee. Heinäkuun puolivälissä otin ensimmäiset juoksuaskeleet ja panikoiduin: jaksoin juosta kolme kilometriä. Lokakuun alussa häämötti 33 km:n pituinen Pirkan Hölkkä. Aloin juosta, juosta, juosta... Pirkan Hölkän sinnittelin maaliin, aika n. 4.45. Mutta sen jälkeen: lepäsin viikon ja aloin juosta, juosta, juosta kohti kevään 2014 Tukholman maratonia.

Huonostihan siinä kävi. Usein tulin lenkiltä itkien kotiin, ajattelin että olen ihan p*skassa kunnossa kun en jaksa juosta. Lääkärissä otettiin kahdetkin verikokeet joiden tulokset olivat hyvät, niin hyvät että lääkärit olivat suorastaan haltioissaan. Olin kuitenkin niin huonovointinen, että välillä huone pyöri silmissä vaikka makasin sängyllä.

Vuodenvaihteen jälkeen silloisella asuinpaikkakunnallani aloiteltiin maratonkoulua. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska osallistujia oli liian vähän. Ohjaaja lupasi kuitenkin tehdä meille innokkaille maksusta juoksutekniikan kuvauksen sekä henkilökohtaisen ohjelman. Sen myötä tilanne parani hiukan. Aloin tehdä juoksutreeneissä vetoja, lisäksi aloin käydä kuntosalilla. Toukokuun HCR meni sinnitellen maaliin. Tukholmassa juoksin ensikertalaisen kaverini kanssa, mutta etenimme niin hitaasti että meidät vedettiin pois radalta 29 km:n kohdalla.

Maratonkokeilun jälkeen alkoi tuttu kuvio. Pidin viikon liikuntavapaata ja aloin treenata, kovaa. Kesä 2014 oli helteinen, ja huomasin pian etten jaksa juosta. Sen sijaan kävelin, usein kolmekin tuntia kerrallaan, tai pyöräilin vaihteettomalla mummofillarillani 30-40 - kilometrisiä lenkkejä.

Kesällä juoksin kaksi puolimaratonia ja syksyllä vielä yhden. Ne sujuivat kohtalaisesti, tosin mistään ajasta on turha puhua, enemmän ne olivat sinnittelyä maaliin. Mutta kuitenkin, jokaisessa juoksussa olin hiukan nopeampi, vaikka syksyllä Turussa jouduin kävelemään viimeiset neljä kilometriä kylkipistoksen takia. Ennätys puolikkaalla on nyt noin 2.44.

Syksyllä 2014 menin juoksukouluun. Osa treeneistä tehtiin aikuisporukan kanssa, osassa mukana olivat seuran juniorit. Juoksukoulu saattoi olla virhe, koska siinä ei tähdätty tiettyyn juoksutapahtumaan vaan monilla tavoite oli yleisurheilukilpailut. Juoksuvedot olivat varmasti tehokkaita, mutta usein minun kunnolleni liian kovatehoisia. Lisäksi yhteiset treenit olivat lauantaina (sali + n. 45 min juoksulenkki) ja sunnuntaina (vetoharjoitus), joten jouduin juoksemaan pitkät lenkit viikolla työpäivän jälkeen. En jaksanut, vaan pitkikset jäivät enintään puolentoista tunnin pituisiksi. Helmikuun 2015 olin kipeänä, enkä saanut silloin tehtyä mitään. Juoksuvedot vaihtuivat maanantaille joten pystyin tekemään kevään pitkikset sunnuntaisin. Silti, aika oli niin tiukalla että niitä tuli aivan liian vähän toukokuun loppua ajatellen. Vain muutama yli kaksituntinen sekä helatorstaina Bodom Trailin 12 km, jossa totesin että en jaksa juosta ylämäkeen.

Tukholmassa kuitenkin tapahtui jotain. Satoi vettä ja oli hirveä tuuli. Neljän kilometrin kohdalla  sanoin, että en jaksa juosta vastatuuleen. Kympin kohdalla olin varma, että en pääse maaliin. Toisin kuitenkin kävi. Kävelin pahimmat vastatuulikohdat ja juoksin myötäiset, niin vaan ennätin ennen kuuden tunnin aikarajaa, loppuaika n. 5.44.

Tuon jälkeen pidin pidemmän liikuntavapaan. Ja kun lähdin liikkeelle, tein sen maltilla. Kävelin ja pyöräilin, mutta rauhassa. Pyörälenkki saattoi kestää "vain" 45 minuuttia. Monta kertaa teki mieli juosta mutta en tehnyt sitä. Kävin päässäni vakavaa keskustelua. Tiesin ja tiedän, että juoksu on harrastus jossa voi kehittyä vaikka sen aloittaisi yli kolmekymppisenä. Mutta jos jatkaisin väärin treenaamista, sen sijaan että 10 vuoden päästä tekisin ennätyksiä olisin todennäköisesti joutunut lopettamaan jo ajat sitten. Olin päättänyt jatkaa juoksua syyskuussa, ja siitä pidin kiinni.


Olin muuttanut keväällä Vantaalle, josta löysin elokuussa itselleni kuntosalin. Salikortilla pääsee ilmaiseksi uimaan kahtena päivänä viikossa, joten lajivalikoima kasvaa. Nyt kun olen aloitellut juoksua, olen päättänyt keskittyä vuodenvaihteeseen asti siihen, että juoksen aikaa ja sykkeitä, matkan pituudella ei ole mitään väliä. Kerran viikossa on pitkis, joka kestää vähintään puolitoista tuntia. Sitä on helppo syksyn mittaan kasvattaa niin että välillä juoksee pari tuntia ja ylikin. Kerran - pari viikossa juoksen töistä kotiin 5 km, joskus teen ylimääräisen kiepin että saan pari kolme kilometriä lisää mittaa. Mutta juostessa on aina, AINA, sykemittarissa päällä asetus niin että mittari piippaa kun syke ylittää 155. En ole koskaan käynyt syketesteissä, mutta kolmen vuoden kokemus on osoittanut että jatkuva 165 keskisyke ei toimi. Nyt syksyllä kun aloittelin taas, katsoin mittarista että 157 on se missä alkaa tuntua hengästyneeltä. Siksi pidän sykkeen toistaiseksi alle 155, niin että mittarin hälyttäessä kävelen pienen pätkän. 

Tässä on jo huomannut, kuinka päivät vaihtelevat. Torstaina reilun kuuden kilometrin lenkillä kävelypätkiä oli vähän ja ne olivat lyhyitä. Keskivauhti oli yli 20 sekuntia nopeampi kuin viime viikonlopun pitkiksellä. Ajattelin, että pian on totta se että pääsen koko lenkin alle 155 sykkeellä ilman kävelyaskelia. Tänään sitten olikin aivan päinvastoin, syke karkasi tasamaallakin eikä meinannut laskea kävellessäkään. 

Puhun juoksusta, vaikka moni kävelee nopeammin. Ja itse asiassa, asfaltilla olen kävellyt nopeammin kuin mitä nyt juoksen, torstaina keskivauhti oli 8 min 27 s / km, tänään 8 min 42 s / km. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, tästä on tie vain ylöspäin. Ensin peruskuntoa, sitten vauhtia. Lenkki kerrallaan.