Markus Torgeby: Juoksijan sydän
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Löparens hjärta (2015)
Suomentanut Veikko Ahola
Docendo 2016
194 s.
Tämä viikko on ollut juoksuvapaa, joten on täytynyt kehittää muuta tekemistä. Pari iltaa meni teatterissa, yksi työporukan kehittämispäivässä ja pari uuden juoksukirjan parissa.
On aina kiinnostavaa lukea juoksijoiden tarinoita, mutta tämä kirja aiheutti poikkeuksellisen paljon sekä iloa että ärsytystä. Aika monta kertaa halusin purnata vastaan; ei voi olla noin, tuo ei voinut onnistua, et voinut päästä noin vähällä, ei ole mahdollista...
Markus Torgebyn tarina alkaa vuodesta 1985, jolloin hän on yhdeksänvuotias. Hän ei malta pysyä paikoillaan, jalat haluavat olla koko ajan liikkeessä. Opettaja käskee häntä juoksemaan koulua ympäri, se rauhoittaa. Kymmenvuotiaana hän osallistuu ensimmäiseen juoksukilpailuunsa; asfalttikymppi sujuu aikaan 44.04. Ajalla hän häviää kaksi vuotta vanhemmalle serkulleen vain sekunnin.
Ysiluokalla kuvioihin tulee juoksuvalmentaja. Markus treenaa ja huomaa juoksun olevan helppoa, niin helppoa. Se on se mitä hän haluaa tehdä, aina. Pian hän joutuu huomaamaan, että hinta on kallis:
Teen niin kuin valmentaja käskee, ja hiukan enemmänkin. Enemmän on paremmin.
Pian keho alkaa tuntua raskaalta, juoksu muuttuu tahmeaksi. Treeneissä kulkee lujaa mutta kisoissa ei. Markus on pettynyt, valmentaja on pettynyt. Parin viikon juoksutauko muuttaa askeleen taas lennokkaaksi, mutta se on vain tilapäistä. Taas menee yli:
Olen väsynyt, mutta treenaan silti kaksinkertaisesti joka päivä. Olen jatkuvasti nälkäinen, mutta en syö.
Leirillä Markus satuttaa jalkansa. Jalkaterä turpoaa ja Markus liikkuu ontuen. Valmentajan reaktio on kauhea: "Ei mitään kitinöitä enää." Niinpä Markus juoksee kipeällä jalalla ja päättää, että ei ikinä enää. Juoksu ei ole enää kivaa. Hän ei enää halua tehdä sitä.
Opiskelu Hållandin kansanopistossa muuttaa kaiken. Markus kuulee tarinan metsään muuttaneesta miehestä ja päättää tehdä samoin. Hän kokeilee talven yli, ja huomaa että täällä on hyvä olla. Hän elää yksinkertaisesti ja juoksee. Talvella hän hiihtää. Elämä on tässä ja nyt. Suurin osa ajasta menee metsässä, välillä hän käy juoksukilpailuissa.
Eräässä kilpailussa Markus ihastelee afrikkalaisia juoksijoita, sitä miten kevytrakenteisia he ovat ja kuinka helpolta heidän juoksunsa näyttää. Hän päättää lähteä puoleksi vuodeksi Tansaniaan juoksuoppiin. Matka on raju kokemus. Ruokaa ja juomaa saa vähän, treenit ovat pitkiä ja raskaita. Yhtäkkiä Markus ei olekaan paras vaan melkeinpä joukon heikoin. Hän päättää treenata niin kovaa ja muokata kehostaan mahdollisimman kevyen, että on yhtä hyvä kuin afrikkalaiset.
Ajattelukin on hitaampaa. Keho on puutteessaan alkanut kuluttaa myös aivojen rasvaa. Miksi minun pitää aina ottaa niin paljon? Liioitella.
Paluu Ruotsiin on raskas. Markuksen ulkonäköä kommentoidaan aika rajusti ja hänen toimiaan kyseenalaistetaan. Ahdistus on taas läsnä ja Markus muuttaa takaisin metsään. Kuluu vielä kolme vuotta. Sitten kuvioihin tulee nainen ja hänen myötään perhe. Metsä jää mutta ei kauas. Markus rakentaa talon ja juoksee. Vähitellen löytyy se joka on ollut vuosien saatossa niin kauan poissa: ilo. Juoksu kulkee, tuntuu hyvältä, pakottomalta. Pitkät rauhalliset lenkit tulevat osaksi päivärutiinia mutta niin, että Markus hallitsee juoksua eikä juoksu Markusta.
Kirjassa ärsytti eniten se, kuinka Markus vain painaa menemään huolimatta raskaasta olosta, jalkakivuista ja muusta. Vaikka jalka on kipeä, hän juoksee kilometrin vedon aikaan 2.38! Ehkä kyse on siitä, että juoksuvapaat ajat ohitetaan nopeasti. Ensin lääkäri on sanonut että jalan paraneminen kestää kauan, mutta jo pari sivua myöhemmin Markus on juoksulenkillä. Eli on vaikea hahmottaa, kauanko paraneminen kestää. Koskaan ei kerrota, onko välissä viikkoja, kuukausia vai vuosia.
Ärsyynnyin myös siitä, kuinka helpolta kaikki vaikuttaa. Yksi puhelinsoitto, ja Markus pääsee Tansaniaan juoksemaan paikallisten huippujen kanssa. Yksi käynti vanhainkodilla, ja hän pääsee kuudeksi viikoksi töihin tienaamaan Tansanian reissun rahat. Ja todella, ensimmäisessä kisassa täysiä huippuhyvään aikaan,
Pidin etenkin kuvauksesta, millaista on elää metsässä. Mitä se vaatii fyysisesti, mitä henkisesti. Se että Markus ei ole varma mitä hän metsästä etsii mutta tietää löytävänsä sen, ennemmin tai myöhemmin. Että hän tekee juoksutreenit omalla tahdilla, kuunnellen kehoaan, tarkkaillen luontoa ympärillään. Sitä miten juoksu vähitellen muuttuu pakottomaksi ja paineettomaksi.
Pidin myös hänen varsin tarkkanäköisestä kommentoinnistaan siitä, mitä juoksuteollisuudessa tapahtuu:
En ymmärrä miksi on niin paljon paksupohjaisia paskalenkkareita, jotka estävät meitä juoksemasta niin kuin meidät on luotu. Juokseminen on yksinkertaisuutta, siinä on sen voima. Kaikki voivat juosta, se ei maksa mitään. Ei tarvita mitään Nasan kehittämiä lenkkareita.
Se seikka on helppo unohtaa kun kokonainen teollisuudenhaara jatkuvasti kauppaa uusia tuotteita, ja samaan aikaan tuottaa uusia vastauksia kysymyksiin, jotka oikeastaan on ratkaistu jo ajat sitten.
(...)
Juostuani 380 kilometriä viikossa saavuin Saltolouktaan. Jalat olivat paksut kuin sydänvaivaisella vanhalla ukolla. Päätin pitää lepopäivän ja katsoa häviäisikö turvotus. Se ei auttanut paskaakaan.
Katselin mustia kompressiosukkiani. Niistäköhän tämä johtui?
Seuraavana päivää jatkoin juoksua kompressiosukkien sijasta villasukissa ja sandaaleissa. Turvotus hävisi saman tien.
Vittu mitä sukkia, kuinka saatoin mennä halpaan? Koska en ajatellut loogisesti tunsin itseni uskomattoman uupuneeksi: mitä järkeä on pitää jaloissaan kymmenen tuntia päivässä jotain, joka puristaa sillä tavalla?
Tämä minua ärsyttää erityisesti, kaikki sellaiset kamat, joita tarjotaan mutta joista ei ole mitään hyötyä. Kuten usein, tässäkin on kysymys kuluttamisesta.
Ihailin lukiessa hänen päättäväisyyttään ja sisukkuuttaan. Mitä hän haluaa tehdä, sen hän tekee kuuntelematta muiden ihmettelyjä. Hän ei valitse helpointa tietä missään asiassa. Niin yksinkertaista olisi lopettaa, mutta hän käy fyysisesti ja henkisesti raskaan tien löytääkseen oman tapansa juosta.
Kirjan lukeminen oli hyvä herätys itselle. Rasitusvamman takia olen ollut viikon juoksematta, ja pahasti näyttää siltä että telakka jatkuu vielä. Nyt jos koskaan olisi hyvä aika miettiä omia tavoitteitaan ja tekemistään. Lääkäri sanoi että "jokin siinä juoksussa on mistä se lonkka ärsyyntyy". Tiedän mitä se on, sitä että lisäsin määrää ja juoksin liikaa asfaltilla ja hiekalla. Kevyillä viikoilla vähensin treenitunteja mutta lähinnä salitreenistä, en juoksusta.
Kunhan pääsen treenaamaan, ainakin kesän ajan pyöräily saa juoksua isomman osan. Mietin myös, että minullahan on vähän käytetyt paljasjalkakengät, ehkä otan ne käyttöön. Pururadalle on puoli kilsaa, ja radan pituus on vanhalla puolella 1,5 km ja uudella 1,7 km. Siellä saa pehmeän alustan ja riittävän lyhyitä lenkkejä paljasjalkakenkien totutteluun.
Eli kesäsuunnitelma on pääasiassa peruskunnon ylläpitoa, intervalleja unohtamatta. Syksyllä, syyskuussa tai lokakuussa, sitten johonkin puolikkaalle. Kavereiden kanssa on jo vähän puhuttu Tallinnan puolikkaasta syyskuussa ja Pirkan hölkän sauvakävelysarjasta lokakuussa...