torstai 26. toukokuuta 2016

Diagnoosit 2 ja 3: limapussin tulehdus

Siinä se nyt on, tai ne, diagnoosi ja hoito-ohjeet!

Kävin tiistaina työfysioterapeutilla, joka tutki lonkkaa ja sanoi "ilmiselvä limapussin tulehdus mutta ei voi olla se koska lääkäri on tutkinut ettei ole se". Sanoin että lääkäri kylläkin totesi että hän "ei oikein osaa sanoa, parempi olisi fysioterapeutti tai urheilulääkäri". 

Kroppaani väänneltiin ja käänneltiin ja fysioterapeutin huomio oli, että asento viistää vasemmalle. Sain hyvät ohjeet useampaankin venytykseen. Lisäksi sain vinkin, että nyt kannattaa jättää kova putkirulla pois ja tehdä pyyhkeestä pehmeä rulla jolla hoitaa kipeää aluetta. Lisäksi sain ohjeen kuminauhan kanssa tehtävästä kyykystä, joka vahvistaa nimenomaan lonkan alueen lihaksia. Juoksu täytyy nyt jättää mutta voin pyöräillä ja uida. Aikataulusta ei ollut puhetta.

Hyvin tuntuu venytys, kun päällimmäinen jalka roikkuu vapaana.
Päätin kuitenkin sijoittaa sen satasen yksityislääkäriin ja hakea sieltä kolmannen mielipiteen, sekä tiedon siitä kauanko paraneminen kestää ja koska voin mennä lenkille. Sain ajan tiistai-illalle. Kävin Kannelmäessä Kaari-kauppakeskuksen Diacorissa. Urheilulääkäri Klaus Köhlerin diagnoosi oli selvä: limapussin tulehdus. Perussyy siihen on se, että keskivartaloni hallinta ja lihastasapaino eivät riitä juoksemaani kilometrimäärään. Kortisonia ei pistetty (onneksi), koska se kuulemma olisi tulipalon sammutusta. Sen sijaan sain lähetteen fysioterapiaan, jossa hoidetaan kipua ja lihaskireyttä mutta myös parannetaan lihastasapainoa sekä keskivartalon ja raajojen hallintaa. Eli siis käydään käsiksi ongelman syyhyn, jotta vaiva ei palaa kun jatkan juoksua. 

Olin ollut reilun viikon liikkumatta, ja lääkärin kommentti oli että noin viikon päästä lonkka kestänee kävelyä. Hänkin suositteli pyöräilyä ja uintia. Kuulemma pystyisin ehkä juoksemaan Tukholmassa maratonin läpi, mutta se tulisi tekemään erittäin kipeää. Juoksutaukoa tulee nyt kuukauden verran. 

Harmittaa tietenkin, että Tukholman reissu menee tänä vuonna turistina. Toisaalta olen iloinen, että pääsen pyöräilemään jo ensi viikolla. Kunto ei pääse tippumaan nollaan, kun voin tehdä montaa muuta juttua. Olisikohan tässä motivaattori törsätä lomarahat heinäkuussa kunnon maantiepyörään... 

Yhteenvetona voisi todeta, että jatkossa pitää muistaa kevyet viikot ja niin, että niillä vähentää määrää juoksusta, ei salitreenistä. Pururataa ja polkuja kannattaa hyödyntää aiempaa enemmän. Salilla täytyy keskittyä keskikroppaan, jalkaliikkeissä voinee vähentää toistojen määrää mutta tehdä sarjat isommilla painoilla. Eli suht selvät sävelet jatkoon, kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu!

lauantai 21. toukokuuta 2016

Markus Torgeby: Juoksijan sydän

Markus Torgeby: Juoksijan sydän
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Löparens hjärta (2015)
Suomentanut Veikko Ahola
Docendo 2016
194 s.







Tämä viikko on ollut juoksuvapaa, joten on täytynyt kehittää muuta tekemistä. Pari iltaa meni teatterissa, yksi työporukan kehittämispäivässä ja pari uuden juoksukirjan parissa.

On aina kiinnostavaa lukea juoksijoiden tarinoita, mutta tämä kirja aiheutti poikkeuksellisen paljon sekä iloa että ärsytystä. Aika monta kertaa halusin purnata vastaan; ei voi olla noin, tuo ei voinut onnistua, et voinut päästä noin vähällä, ei ole mahdollista... 

Markus Torgebyn tarina alkaa vuodesta 1985, jolloin hän on yhdeksänvuotias. Hän ei malta pysyä paikoillaan, jalat haluavat olla koko ajan liikkeessä. Opettaja käskee häntä juoksemaan koulua ympäri, se rauhoittaa. Kymmenvuotiaana hän osallistuu ensimmäiseen juoksukilpailuunsa; asfalttikymppi sujuu aikaan 44.04. Ajalla hän häviää kaksi vuotta vanhemmalle serkulleen vain sekunnin. 

Ysiluokalla kuvioihin tulee juoksuvalmentaja. Markus treenaa ja huomaa juoksun olevan helppoa, niin helppoa. Se on se mitä hän haluaa tehdä, aina. Pian hän joutuu huomaamaan, että hinta on kallis:

Teen niin kuin valmentaja käskee, ja hiukan enemmänkin. Enemmän on paremmin.

Pian keho alkaa tuntua raskaalta, juoksu muuttuu tahmeaksi. Treeneissä kulkee lujaa mutta kisoissa ei. Markus on pettynyt, valmentaja on pettynyt. Parin viikon juoksutauko muuttaa askeleen taas lennokkaaksi, mutta se on vain tilapäistä. Taas menee yli:

Olen väsynyt, mutta treenaan silti kaksinkertaisesti joka päivä. Olen jatkuvasti nälkäinen, mutta en syö.

Leirillä Markus satuttaa jalkansa. Jalkaterä turpoaa ja Markus liikkuu ontuen. Valmentajan reaktio on kauhea: "Ei mitään kitinöitä enää." Niinpä Markus juoksee kipeällä jalalla ja päättää, että ei ikinä enää. Juoksu ei ole enää kivaa. Hän ei enää halua tehdä sitä. 

Opiskelu Hållandin kansanopistossa muuttaa kaiken. Markus kuulee tarinan metsään muuttaneesta miehestä ja päättää tehdä samoin. Hän kokeilee talven yli, ja huomaa että täällä on hyvä olla. Hän elää yksinkertaisesti ja juoksee. Talvella hän hiihtää. Elämä on tässä ja nyt. Suurin osa ajasta menee metsässä, välillä hän käy juoksukilpailuissa.

Eräässä kilpailussa Markus ihastelee afrikkalaisia juoksijoita, sitä miten kevytrakenteisia he ovat ja kuinka helpolta heidän juoksunsa näyttää. Hän päättää lähteä puoleksi vuodeksi Tansaniaan juoksuoppiin. Matka on raju kokemus. Ruokaa ja juomaa saa vähän, treenit ovat pitkiä ja raskaita. Yhtäkkiä Markus ei olekaan paras vaan melkeinpä joukon heikoin. Hän päättää treenata niin kovaa ja muokata kehostaan mahdollisimman kevyen, että on yhtä hyvä kuin afrikkalaiset. 

Ajattelukin on hitaampaa. Keho on puutteessaan alkanut kuluttaa myös aivojen rasvaa. Miksi minun pitää aina ottaa niin paljon? Liioitella.

Paluu Ruotsiin on raskas. Markuksen ulkonäköä kommentoidaan aika rajusti ja hänen toimiaan kyseenalaistetaan. Ahdistus on taas läsnä ja Markus muuttaa takaisin metsään. Kuluu vielä kolme vuotta. Sitten kuvioihin tulee nainen ja hänen myötään perhe. Metsä jää mutta ei kauas. Markus rakentaa talon ja juoksee. Vähitellen löytyy se joka on ollut vuosien saatossa niin kauan poissa: ilo. Juoksu kulkee, tuntuu hyvältä, pakottomalta. Pitkät rauhalliset lenkit tulevat osaksi päivärutiinia mutta niin, että Markus hallitsee juoksua eikä juoksu Markusta. 

Kirjassa ärsytti eniten se, kuinka Markus vain painaa menemään huolimatta raskaasta olosta, jalkakivuista ja muusta. Vaikka jalka on kipeä, hän juoksee kilometrin vedon aikaan 2.38! Ehkä kyse on siitä, että juoksuvapaat ajat ohitetaan nopeasti. Ensin lääkäri on sanonut että jalan paraneminen kestää kauan, mutta jo pari sivua myöhemmin Markus on juoksulenkillä. Eli on vaikea hahmottaa, kauanko paraneminen kestää. Koskaan ei kerrota, onko välissä viikkoja, kuukausia vai vuosia. 

Ärsyynnyin myös siitä, kuinka helpolta kaikki vaikuttaa. Yksi puhelinsoitto, ja Markus pääsee Tansaniaan juoksemaan paikallisten huippujen kanssa. Yksi käynti vanhainkodilla, ja hän pääsee kuudeksi viikoksi töihin tienaamaan Tansanian reissun rahat. Ja todella, ensimmäisessä kisassa täysiä huippuhyvään aikaan,

Pidin etenkin kuvauksesta, millaista on elää metsässä. Mitä se vaatii fyysisesti, mitä henkisesti. Se että Markus ei ole varma mitä hän metsästä etsii mutta tietää löytävänsä sen, ennemmin tai myöhemmin. Että hän tekee juoksutreenit omalla tahdilla, kuunnellen kehoaan, tarkkaillen luontoa ympärillään. Sitä miten juoksu vähitellen muuttuu pakottomaksi ja paineettomaksi. 

Pidin myös hänen varsin tarkkanäköisestä kommentoinnistaan siitä, mitä juoksuteollisuudessa tapahtuu:

En ymmärrä miksi on niin paljon paksupohjaisia paskalenkkareita, jotka estävät meitä juoksemasta niin kuin meidät on luotu. Juokseminen on yksinkertaisuutta, siinä on sen voima. Kaikki voivat juosta, se ei maksa mitään. Ei tarvita mitään Nasan kehittämiä lenkkareita.

Se seikka on helppo unohtaa kun kokonainen teollisuudenhaara jatkuvasti kauppaa uusia tuotteita, ja samaan aikaan tuottaa uusia vastauksia kysymyksiin, jotka oikeastaan on ratkaistu jo ajat sitten.

(...)

Juostuani 380 kilometriä viikossa saavuin Saltolouktaan. Jalat olivat paksut kuin sydänvaivaisella vanhalla ukolla. Päätin pitää lepopäivän ja katsoa häviäisikö turvotus. Se ei auttanut paskaakaan.

Katselin mustia kompressiosukkiani. Niistäköhän tämä johtui?

Seuraavana päivää jatkoin juoksua kompressiosukkien sijasta villasukissa ja sandaaleissa. Turvotus hävisi saman tien.

Vittu mitä sukkia, kuinka saatoin mennä halpaan? Koska en ajatellut loogisesti tunsin itseni uskomattoman uupuneeksi: mitä järkeä on pitää jaloissaan kymmenen tuntia päivässä jotain, joka puristaa sillä tavalla?

Tämä minua ärsyttää erityisesti, kaikki sellaiset kamat, joita tarjotaan mutta joista ei ole mitään hyötyä. Kuten usein, tässäkin on kysymys kuluttamisesta.

Ihailin lukiessa hänen päättäväisyyttään ja sisukkuuttaan. Mitä hän haluaa tehdä, sen hän tekee kuuntelematta muiden ihmettelyjä. Hän ei valitse helpointa tietä missään asiassa. Niin yksinkertaista olisi lopettaa, mutta hän käy fyysisesti ja henkisesti raskaan tien löytääkseen oman tapansa juosta. 

Kirjan lukeminen oli hyvä herätys itselle. Rasitusvamman takia olen ollut viikon juoksematta, ja pahasti näyttää siltä että telakka jatkuu vielä. Nyt jos koskaan olisi hyvä aika miettiä omia tavoitteitaan ja tekemistään. Lääkäri sanoi että "jokin siinä juoksussa on mistä se lonkka ärsyyntyy". Tiedän mitä se on, sitä että lisäsin määrää ja juoksin liikaa asfaltilla ja hiekalla. Kevyillä viikoilla vähensin treenitunteja mutta lähinnä salitreenistä, en juoksusta.

Kunhan pääsen treenaamaan, ainakin kesän ajan pyöräily saa juoksua isomman osan. Mietin myös, että minullahan on vähän käytetyt paljasjalkakengät, ehkä otan ne käyttöön. Pururadalle on puoli kilsaa, ja radan pituus on vanhalla puolella 1,5 km ja uudella 1,7 km. Siellä saa pehmeän alustan ja riittävän lyhyitä lenkkejä paljasjalkakenkien totutteluun. 

Eli kesäsuunnitelma on pääasiassa peruskunnon ylläpitoa, intervalleja unohtamatta. Syksyllä, syyskuussa tai lokakuussa, sitten johonkin puolikkaalle. Kavereiden kanssa on jo vähän puhuttu Tallinnan puolikkaasta syyskuussa ja Pirkan hölkän sauvakävelysarjasta lokakuussa...





maanantai 16. toukokuuta 2016

Lonkkaani vaivaa... tenniskyynärpää!

Soitin aamulla työterveyteen, sain ajan jo iltapäivälle. Ei siinä kauaa lääkärillä mennyt todeta että vikaa on. Hän sanoi että lonkassa on tenniskyynärpää. Täytyy myöntää että olin varsin yllättynyt diagnoosista. Myöhemmin ajattelin, että ehkä tässä tapauksessa "tenniskyynärpää" on yleisnimitys rasitusvammalle, ei juuri tuo kyseinen (yläraaja)vamma. 

Sain viikon kuurin tulehduskipulääkettä. Kysyin kylmähoidosta, se on kuulemma juurikin hyvä. Aamupalan söin tänään niin että makasin sohvalla kyljelläni, kylmäpakkaus lonkan päällä, ja söin rahkaa suoraan muovikulhosta :D Töiden jälkeen olen pitänyt pakkausta parin tunnin välein, noin parikymmentä minuuttia kerrallaan. Ja suihkureissulla näyttänyt koko jalalle kylmää vettä. 

Yksi mitä olisin lääkäriltä kaivannut, on treeniasia. Kerroin että lonkka turposi puolimaratonin jälkeen ja kävely muuttui ontuvaksi. Hän kysyi onko kisoja tulossa, sanoin että maraton olisi kolmen viikon päästä. Kommentti oli "ai ai". Olin vähän että mitä meinaat... Sanoin että "tää ei varmaan parane siihen mennessä", mihin lääkäri vastasi että "eeeeeeei varmaankaan". Olisin halunnut kuulla jonkinlaista arviota siitä, kauanko tällaisen vamman paranemiseen menee. Tai että koska pääsen treenaamaan. Tajuan toki, että lenkille ei ole asiaa niin kauan kuin lonkka on kipeä ja kävelen ontuen. Mutta kauanko pitää odottaa sen jälkeen, kun kipu helpottaa? Lääkekuurin loppuun? Muutama päivä sen jälkeen? Pari viikkoa? 

Toisaalta lääkäri sanoi myös, että ei hän "oikein osaa sanoa, parempi olisi fysioterapeutti tai urheilulääkäri". Mietinkin nyt, että vaikka sain diagnoosin ja lääkkeitä niin pitäisikö mennä vielä erikoislääkärille? Jos kyllä niin koska, heti vai viikon päästä jos ei ole siihen mennessä helpottanut? Varasin ajan työfysioterapeutille mutta sain sen vasta ensi viikon tiistaille. 

Näillä nyt sitten tämä viikko. Ensimmäinen varsinainen telakkapäivä menossa ja jo tuntuu siltä että tästä tulee tylsää. Onneksi on Bones-sarjan kymmenes tuotantokausi lainattuna kirjastosta, siinä on tekemistä kuudeksitoista ja puoleksi tunniksi. Keskiviikkoillaksi ostin lipun Kansallisbalettiin, siellä on tanssimaailman "Oscarilla" palkittu BACH. Forms of Silence and Emptiness. Mutta mitä tekisin viikonloppuna kun pitkis jää pois, apua...

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kisa 2/3: HCR - puolittainen onnistuminen

Siinä se nyt on, hieno mitali maaliinpääsyn merkiksi! 

Tästä retkestä jäi todella ristiriitaiset fiilikset. Jännitin lonkan kuntoa: tiistaina tein juoksuvetoja (tuttu sarja 10/5 min, 8/4 min jne.) ja sen jälkeen lonkka on ollut kipeä koko ajan. Venyttelin ja hieroin sitä vielä ennen lauantain starttia, mutta se mokoma kipeytyi neljän kilometrin kohdalla. Kaverit olivat kannustamassa vajaan 9 km:n kohdalla ja huikkasin heille että ennätysvauhdissa ollaan mutta en tiedä kestääkö kinttu maaliin asti. 

13 km oli sitten raja, jossa juoksu loppui. Kipu oli kertakaikkiaan liian kova. Pystyin juoksemaan vain 100-200 metriä kerralla. 15 km:n kohdalla soitin, että joudun ehkä jättämään kesken. No, todettiin kuitenkin että koska en ole kartalla enkä tiedä mistä menee julkisia, niin sama vaikka kävelisin maaliin. Alamäissä "juoksin", mutta 50 metriä alkoi olla raja minkä pystyin etenemään ennen kuin oli pakko kävellä. Maaliin pääsin mutta pettymys oli todella kova. Lysähdin polvilleni itkemään ja itku oli niin rajua että toimitsija tuli kysymään onko kaikki ok. Sanoin niin kuin asia oli, että olen äärettömän pettynyt koska mahdollisuudet oli vaikka mihin mutta lonkka ei kestänyt. Itkin lisää kun tapasin kaverit myöhemmin. Itse asiassa itkin vielä tänäänkin. 


Mutta kyllä tästäkin löytyy niitä iloisia asioita. Vaikka menin yli kolmanneksen matkasta pääosin kävellen, tuli uusi puolikkaan enkka. Onhan se edelleen vaatimaton, virallinen loppuaika 2.35,35. Edellinen ennätys oli syksyn 2014 Ruisrääkistä, 2.44,21, silloin kävelin viimeiset neljä kilsaa pahan kylkipistoksen takia. Eli yhdeksän minuuttia parempi aika vaikka kävelin paljon enemmän! Ja hei, äiti laittoi viestin että voitin Kirsi Alm-Siiran! :)

Juoksuosuuden kilometrivauhteihin olin tyytyväinen, ensimmäiset 13 km näyttävät tältä:

7.09 (alkuruuhka)
6.37
6.49
6.28
6.39
7.09 (juomapiste)
7.04
6.49
6.47
6.47
6.55
6.48
7.11 

Paljon kilsoja alle seitsemän minuutin, eikä tuntunut ollenkaan siltä että olisin mennyt liian kovaa. Kuulin kuinka joku sanoi Kisahallissa, että eka kymppi on tasaista ja sitten alkaa mäet. Ajatus oli, etten juokse jalkoja alta ekalla kympillä. Loput 8 km menivät kilometriaikoihin 7.25-8.28. Kävelin niin lujaa kuin pääsin ja sain mukaan sen verran niitä lyhyitä juoksupätkiä, että yhtään hirveän hidasta kilometriä ei tullut. Keskivauhdiksi tuli 7.19. Keskisyke oli 156 mutta se on osin virheellinen. Puolen tunnin jälkeen syke oli juostessa välillä 133 ja myöhemmin kävellessä alimmillaan 82 eli mittari reistaili. 

Harmittaa, koska kaikki edellytykset olivat mennä tavoiteajan 2.15 alle. Iloitsen kuitenkin siitä, että myös tämä kisa näytti siltä että talven aikana on tullut lisää vauhtia. Edelleen tuntuu siltä, että olen tehnyt asioita oikein. Ajatukset siirtyvät jo osittain ensi syksyyn ja talveen: tiedän että olen oikealla tiellä ja jos jatkan samoin niin ensi kesänä olen taas entistä kovemmassa vauhdissa.

Yö oli vaikea, ei löytynyt hyvää nukkumisasentoa. Jalkaan sattui. En pystynyt kääntymään vasemmalta kyljeltä oikealle vaan piti ensin nostaa yläkroppa käsien varaan ja siitä ponnistaa. Tänään olen kulkenut pahasti ontuen. Eilen suihkutin lonkkaa kylmällä vedellä ja tänään olen pitänyt siinä kylmäpakkausta. Heti huomenna täytyy varata lääkäri, lisäksi on mentävä joko fysioterapeutille tai urheiluhierojalle. Nyt täytyy selvittää, mikä on vialla, onko kyseessä rasitusvamma vai ovatko keskikropan ja pakaran lihakset vaan niin jumissa. 

Eilen tuli mieleen ajatus, että on täysin mahdollista että en juokse Tukholmassa. Katsotaan, mitä lääkäri sanoo. Aion kuitenkin juosta vielä monen monta vuotta, joten väkisin en lähde matkaan rikkomaan paikkoja. Jos vaihtoehtona on jättää maraton kesäkuussa väliin tai juosta se ja olla puoli vuotta telakalla, valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Ja jos pääsen juoksemaan, on valmistauduttava siihen että kivun iskiessä keskeytän. Kisoja tulee aina uusia, mutta minua ja kehoani on vain yksi. 

Ja muuten, päätin että heti kun lääkäri kertoo mikä lonkkaa vaivaa, niin ilmoittaudun ensi vuoden HCR:lle. Tykkäsin uudesta reitistä, oli kiva juosta enemmän kaupunkialueella. Eikä tarvinnut katsoa niitä, jotka ovat joko bussipysäkillä tai maaliin tulossa kun itsellä on takana vasta muutama kilsa... En kokenut uutta reittiä ollenkaan niin mäkiseksi kuin mitä aiempi oli, voi tosin johtua siitä että jouduin kävelemään niin paljon... 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lenkkeilyä after-Bodom

No niin, elämä jatkuu Bodom Trailin jälkeen :)

En tiedä sainko Bodomilta pahan nestehukan vai keskivaikean auringonpistoksen, ilta meni maatessa. Ensin nukuin kahden tunnin päikkärit, sitten kärsin muutaman tunnin hillittömästä päänsärystä joka ei meinannut mennä ohi vaikka otin useamman särkylääkkeen. Kahteen kertaan oksensin. Sitten makasin sohvalla, kylmällä vedellä kasteltu pyyhe naamalla ja kuuntelin äänikirjaa. Yle Areenassa on kuunneltavissa, kun Matti Rämö lukee ensimmäistä pyöräilykirjaansa Rengasrikkoja Saharassa.

Perjantaiaamuna lähdin töihin, aamupäivän oli vielä lievää päänsärkyä mutta sen jälkeen olo normalisoitui. Päivän mittaan alkoikin sitten odotettu lihasten jäykistyminen. Olin mennyt aamulla junalla töihin koska tuntui että viiden kilometrin ylämäkivoittoinen työmatkapyöräily on liikaa. Iltapäivällä myöhästyin junasta ja koska en viitsinyt seistä laiturilla yhdeksää minuuttia odottamassa seuraavaa niin lähdin kävellen kotiin. Ajattelin, että siinä lihakset varmaan vertyy. 

Niin taisi käydä. Lauantaikin oli työpäivä, ja silloin pyöräily töihin ja kotiin sujui. En kuitenkaan lähtenyt lenkille ennen kuin vasta tänään. Nukuin aamulla pitkään joten lenkki osui pahimpaan helleaikaan, iltapäivälle yhden kahden aikoihin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli kävi mutta ei se paljoa viilentänyt. Olin ajatellut juosta noin kympin ja saldoksi tuli 10,5 km aikaan 1 h 21 min. Keskivauhti oli 7.41 ja syke 157. Syke taas vähän korkea mutta syytän lämpöä ja reitin ylämäkiä. Olen huomannut ettei kilometrivauhti kauheasti hidastu vaikka koko kilsa olisi ylämäkeä, hissuttelun sijaan pikemminkin loikin mäet ylös päkiöillä. Syke nousee korkealle mutta yleensä myös laskee seuraavassa alamäessä. 


Lenkin jälkeen katsoin jääkiekkopelin ja sitten lähdin vielä pyöräilemään. Toteutin "haaveen" ja poljin lentokentän ympäri :) Googlen kartta ei ollut paras mahdollinen, kotona kirjoitin kaksi reittivaihtoehtoa paperille ja osoittautui että molemmat menivät Siltaniityntien kautta. Kas kummaa, tie olikin soratie, joka oli suljettu puomilla!


Ei siinä, pyörä mahtui puomin ali niin jatkoin matkaa. Välillä mietin, että tämä ei taatusti ole mikään "virallinen" lentokentän ympäriajoreitti. Jossain kohtaa mietin, että mahtaako tie tulla sinne minne kartan perusteella päättelin sen tulevan, Vanhalle Tuusulantielle lähelle pajutilaa. Onneksi vastaan tuli juoksija, vakuutuin että tie menee jonnekin. Meni se siihen pajutilan risteykseen. 

Ensi kerralla menen kierroksen toiseen suuntaan ja niin, että lähden kohti lentokenttää Ruskeasannasta. Googlen kartta ei kertonut, pääseekö huoltoteitä pitkin pyörällä. Mutta menen katsomaan, meneekö kentän ympäri asfalttilenkki ja pääseekö sen ympäri ilman että täytyy ajella Tuusulan metsissä :) Tälle lenkille tuli mittaa 28,95 km, aikaa meni 1 h 38 min. Keskisyke hyvä 138. Vaikka taas manailin muutamaan kertaan, että on mun vaihteeton mummokiituri aika raskas polkea, etenkin ylämäissä ja etenkin vastatuuleen... Jostain kun saisi halvalla hyvän maantiepyörän niin johan kiinnostaisi tehdä huomattavasti pidempiä pyöräilyjä. 

torstai 5. toukokuuta 2016

Kisa 1/3: Bodom Trail - Onnistuminen!

1.48,24! Se on virallinen loppuaika. Aika tarkalle meni oman kellon kanssa, vain kolme sekuntia eroa :) Viime vuonna oli enemmän eroa, oma kello 1.56,40 ja virallinen 1.55, 41. Mutta oli miten oli, parannusta viimevuotiseen tuli yli 7 minuuttia! Aika kova, vaikka itse sanonkin :)

Eilisiltana en saanut unta. Tämä päivä jännitti. Odotin tulosparannusta, samalla jännitin että entä jos sitä ei tule. Olenko saanut peruskuntoa ja vauhtikestävyyttä syksyn, talven ja kevään aikana? 

Aamulla oli hyvä fiilis. Aurinko paistoi, jo varhain oli lämmintä. Kahdeksan jälkeen lähdin pyöräilemään Tikkurilaan, josta oli bussikuljetus kisapaikalle. Tosi kivaa, että  (edestakainen) kuljetus oli järjestetty, vieläpä edulliseen hintaan. 

Olin viimeisessä lähtöryhmässä, eli Pirttimäkeen saapumisen jälkeen oli noin tunti aikaa ennen lähtöä. Hyvä aika verrytellä ja jonottaa vessaan :D Tunnelma ympärillä oli iloinen. Vähän jännitin myös lähtöryhmää: entä jos olen porukan hitain, jos jään ryhmästä ja eksyn? 

Alkumatka oli hiekkatietä. Lähdin liikkeelle reippaasti mutta varovasti. Ennen lähtöä yksi naisten sarjan suosikeista muistutti haastattelussa, että alun puolitoistakilometrisellä hiekkatiellä ei pidä juosta jalkoja altaan, muuten tulee vaikea retki. 

Ensimmäinen kilometri meni aikaan 6.44. Syke oli jo heti lähdön jälkeen 168, koko matkalle keskisykkeeksi tuli 170. Reilut kolme kilometriä oli helppoa ja letka liikkui sujuvasti. Sen jälkeen vauhti hidastui, kilsat 4-10 menivät vauhdilla 9.00-10.19. Sen verran seurailin mittaria, että tiesin olevani viime vuotta edellä. Silloin keskivauhti koko matkalle oli 9.40. 

Letkassa juostiin pari kertaa harhaan, ei paljoa, vain muutaman kymmenen metriä. Porukka ehkä katseli vain jalkojaan ja seurasi edessä olevaa selkää. Nopeasti joku huomasi että nyt ei enää näy reittimerkkejä niin sitten palattiin takaisin ja etsittiin oikea suunta. Loppumatkalla kompastuin juureen, en silloin vielä kaatunut. Vähän myöhemmin olin yhtäkkiä mahallani maassa, onneksi kaaduin pehmeälle purulle :D 

En seurannut aikaa matkalla, joten en tiennyt ennen kuin maalissa että paljonko tuli kohennusta. Sitten kyllä hymyilytti kun näin lukemat. Hetken käveleskelin ja sitten istuin nurmikolle. Siinä alkoi itkettää. Oikeasti, melkein 8 minuuttia parempi aika, ja matka kuitenkin "vain" 12 km. Näin paljon olen kehittynyt vuodessa. Keskisykekin oli reilusti matalampi, vuosi sitten 178, nyt 170.

Tapahtumasta jäi tosi hyvä mieli. Ylämäet pääosin käveltiin letkassa, mutta jaksoin juosta loppuun asti, omasta mielestä juoksuvauhti pysyi aika samana koko ajan, oli juoksuosuus sitten pitkä tai lyhyt. Muutamassa kohdassa olisin päässyt lujempaa; kuraisimmissa paikoissa letka paikoin pysähtyi kun jotkut miettivät mikä olisi paras tapa mennä kurakohdan yli. Jossain kohdassa ohitin yhden arpojan "mitenkähän tästä pitäisi mennä" ja huikkasin ohimennessäni "läpi vaan!" :) Sinänsä ei haitannut vaikka muutamissa tasaisemmissakin paikoissa käveltiin. En usko että kauhean paljoa jäi vauhtivarastoon. Voi olla että kävelypätkien ansiosta jaksoin juosta lopun tasaiset pätkät. Keskivauhdiksi tuli 8.57.

En ollut ottanut ruokailua kisan jälkeen, epäilin ettei lämmin ruoka maistu niin pakkasin reppuun evästä. Kisapaikalla oli myös tarjolla banaaneja, suolakeksejä, proteiinijuomaa ja urheilujuomaa. Hyvin pärjäsin kotiin asti! 

Paluukuljetus lähti kahden jälkeen, eli siihen oli melkein parin tunnin odotus. Lopussa alkoi olla vähän huono olo; alue oli kauttaaltaan auringonpaahteessa, varjopaikkoja ei oikein ollut. Bussimatkalla haukottelin aika lailla ja kotona meninkin suihkun ja ruokailun jälkeen parin tunnin päiväunille. Illalla iski päänsärky, joka ei tunnu menevän millään ohi. Aurinkolasit oli mutta hattu olisi ollut kova sana! Lihaskipua ja -jäykkyyttä ei ole ainakaan vielä, mutta päänsäryn takia on tuskan hikinen ja vähän oksettava olo. Toivottavasti se siitä tasaantuu pian. 

Mutta siis tänäkin vuonna mitä mainioin tapahtuma ja todella hyvin toimivat järjestelyt. Jo tässä mietin että ensi vuonna uudelleen...

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Bodom Trail - huomenna!

Huomenna se alkaa, numerolappukausi! Jännittää, tietysti. Mutta hyvällä tavalla. Takana on ehjä treenitalvi, viime viikkojen lonkkavaiva on hiukan haitannut mutta ei pahasti. Polkujuoksua on takana vähän, mutta tärkein polkulenkki oli 15,5 kilometrin pitkis. Se muuten meni 24 sekuntia nopeammalla kilometriajalla kuin viime vuoden Bodom Trail, että sikäli hyvä lähtökohta. Sitä paitsi polkupitkiksellä mentiin pariin kertaan jäinen kallio ylös melkein nelivedolla, itse ainakin kurottelin puunjuuriin ja kiskoin niiden avulla itseäni ylöspäin :) Huomenna mennään maastokengillä ilman nastoja, saapa nähdä kuinka kuraista on.

Noin 19 astetta on luvattu lämmintä huomiseksi, tuo lukema pitäisi olla jo aamuyhdentoista maissa eli juoksun aikana. Pukeutumisongelma siis! Lienee viisasta olla pitkät lahkeet ja hihat, mutta on kaivettava kaapista ohuimmat mahdolliset. Vaihtovaatteet sitten capri- ja t-paitaosastolta. Lisäksi mukaan välipala otettavaksi ennen lähtöä ja myös pikkusyötävää juoksun jälkeen. Paluukyyti Tikkurilaan lähtee kahden maissa, siksi myös kirja mukaan. Jos ei ole muuta tekemistä niin aina voi lukea :)

Kivaa!