Diagnoosi: leikkauspöytä kutsuu

Oo, talvi saapui Tampereelle! Ja sääennusteen mukaan näyttää siltä, että lumi pysyy maassa pidempään kuin kaksi päivää... Vaikka tänään olikin iltapäivällä jo loskaa etenkin risteyksissä.

Minun osaltani lumileikit on tältä talvelta leikitty. Kävin eilen ortopedillä Pihlajalinna Koskiklinikalla, olin varannut ajan jalkateriin erikoistuneelle Heikki Mäenpäälle. Vähän jännittynein mielin koska työterveyshuolto kattoi vain käynnin, ei mahdollista röntgen- tai magneettikuvaa. Turhaan jännitin rahanmenoa, lääkäri totesi välittömästi että ei tässä mitään kuvia tarvita, tilanne on täysin selvä. Vaivasenluu joka vaatii leikkaushoitoa. Koska minulla on vain tapaturmavakuutus, tehtiin lähete julkiselle puolelle. Tosin voi olla että päädyn saman henkilön pakeille, hän kun sanoi tekevänsä päivätyönsä Taysissa jalkakirurgina. Lääkäri puhui kevättalvesta, toisaalta myös huhti-toukokuusta, eli sairaalakutsua odotellessa. Hän sanoi myös, että jalassani on ollut kauhun tasapaino ilmeisesti jo pidempään, mutta Karhunkierroksen 8 tuntia oli se viimeinen niitti, mistä ei enää ollut paluuta ja palautumista. Tuossa se on, pahan alku ja juuri:

Ei se sinänsä pahalta näytä, paitsi ehkä kakkosvarvas joka tosin on toisina päivinä pahemmin vaakasuuntainen. 

Sisälläni myllää neljän tunteen myräkkä.

1. Tyhjyys. Leikkauksen jälkeen on 6 viikkoa pidettävä tukikenkää, mutta koska kuulemma harva pystyy sen jälkeen töihin niin sairasloma on 2 kk. Ja sitä ei tiedä, pääseekö heti sen jälkeen liikkumaan. Eli ainakin puoli vuotta menee ennen seuraavaa kävely-, juoksu- tai pyöräilylenkkiä. Jos leikkaus osuu vaikkapa toukokuun puoliväliin, siinä menee heinäkuun lopulle ennen kuin pääsen mihinkään. 

2. Helpotus. Nyt on diagnoosi, ja vieläpä helposti annettu. Juuri viikonloppuna kuulin tutultani hänen kaveristaan, jolla oli ollut jalkaongelmia 6 vuotta! Minulla on vaiva, jonka voi hoitaa. Ja kun se on hoidettu, se ei käsittääkseni palaa, ei ainakaan samaan jalkaan. 

3. Pelko. Ensireaktio leikkaukseen oli että jes, pikkujuttu, lääkäri sahaa palan luusta pois ja oikaisee isovarpaan. Yöllä ja tänään aloin käsittää, että se on iso juttu. En ole koskaan saanut selkäydinpuudutusta, en siis tiedä meneekö tunto kokonaan pois vai pelkkä kipu, eli tunnenko jonkun käsittelevän jalkaa. Luun sahaaminen on rajun kuuloinen toimenpide, joten kipua on varmasti luvassa. 

4. Innostus. Mutta sitten kun kuntoudun, voi katseen siirtää kevääseen 2021, ehkä joku puolimaraton siinä ja kenties kokonainen syksyllä? Yritän muistuttaa itseäni, että ehkä ei kannata ottaa jo valmiiksi tavoitetta, vaan katsoa tilannetta sitten kun on oikeasti pystynyt tekemään muutaman lenkin, ehkä ottamaan ensimmäiset juoksuaskeleet. Että vielä ei kannata haaveilla kolmen tunnin pitkiksestä tai kuuden minuutin intervalleista, vaan on mietittävä tarkkaan kuinka lyhyillä kävelyillä lähtee liikkeelle. Ja kesällä on maauimala taas auki, sinne voin mennä uiskentelemaan ja vesijuoksemaan. 

Olen käynyt tässä välillä salilla, perussalitreeniä, BioCircuitia sekä sisäsoutua tavalliseen tapaan. Lisäksi kuvittelin kerran meneväni peruspilatekseen, olikin PiYo eli pilateksen ja joogan yhdistelmä. Ehkä kaikkein pahin jalalle, koska siinä oli todella paljon niitä lankkuasennosta ojentajapunnerruksen kautta selän ojennus ja paino varpaiden yli kantapäille ja siitä edelleen kulmanojaan. Olin lankkuasennon sijaan kulmanojassa (eli alaspäin katsovassa koirassa), ja siirtymissä pidin vasenta jalkaterää ilmassa. Toisena päivänä olin peruspilateksessa, mutta jotenkin siihenkin osui sellainen treeni, että oltiin tosi paljon jalkojen päällä ja myös seistiin yhdellä jalalla. Eli eivät toimi nekään lajit, testattu on. 102 lajia hyvinvointia sai kuitenkin näistä ja viime keskiviikon yinjoogasta uusia merkintöjä, nyt koossa on 9. Paljon on vielä tekemistä, mutta on myös vuottakin jäljellä. Ja ties mitä kaikkea sitä syksyllä tapahtuukaan, kun alkaa uusi nousu... :) 

Eli ristiriitaiset tunnelmat ja vaihtelevat mielialat on. Sulattelemista riittää vähäksi aikaa, mutta eiköhän se tästä. 

PS. Haluaisiko joku lähteä syyskuussa Tampereen maratonille, olisi osallistuminen myynnissä, halvalla saisi? :) 

Kuntosalielämää ja mietteitä vaikeista hetkistä

Kyllä on niin outo talvi, etten muista tällaista aikoihin olleen. Reilu viikko sitten oli yksi lumimyräkkäpäivä, mutta kolme päivää myöhemmin maa oli taas paljas. Välillä on ollut aurinkoisia päiviä, niin on tuntunut suorastaan keväiseltä. Melkein jo alkaa odottaa Hämeenpuiston puihin silmuja tulevaksi, kunnes hoksaa katsoa kalenteria. Uimassa kun oltiin viikko sitten, niin veden lämpötila oli + 3, eikä jäästä ole tietoakaan. Olen jopa miettinyt, voisiko käydä niin että Näsijärvi olisi sula koko talven? Ei kai sentään, kyllä yleensä viimeistään helmi- ja maaliskuussa on ollut kovia pakkasia... 

Treenailuni on ollut edelleen pelkkää kuntosalielämää, vuorotellen sisäsoutua ja voimaharjoittelua, joinakin päivinä kuten tänään molempia. Soutu on sinänsä ihan kivaa, mutta kun Hämeenpuiston salilla voi tuijottaa vain laitteen näyttäruutua ja peilin kautta itseään, ja Hämeenkadun salilla seinää, on se pidemmän päälle tylsää. Jaksan kyllä sen puoli tuntia kerrallaan, mutta tunnin setti tuntuisi kauhealta. Kädetkin menevät toisinaan rakoille hanskoista huolimatta. 

Yleensä soutumatka on 5,2 km, tänään se oli 5,3. En tiedä miksi. 

Keskiviikkona olin pitkästä aikaa Bodypumpissa. Kivaahan se on, mutta silti risoo kun askelkyykyt jää edelleen tekemättä, ja sitten on tosi poikki kun on tehnyt kaksi biisiä peruskyykkyä. Myös ojentajaliikkeessä olisi tarvittu varpaillaan oloa, kun sarjassa oli ojentajapunnerrus lautaa vasten + lankkuasennossa näpäytys / hyppy sivulle. Joo ei onnistu. Onneksi tiistaina on lääkäriaika, saan toivottavasti jotain selkoa päkiän tilanteeseen. 

102 lajia hyvinvointia vuonna 2020 on saanut muutaman täpän lisää eli kuntosalin, Biocircuitin ja bodypumpin.

Mietin tänään, kun Kaisa voitti ampumahiihtokisan, että kyllä me ihmiset ollaan armottomia niin itsellemme kuin toisille. Kun Kaisa ei ollut palkintosijoilla, netti oli täynnä kommentoijia herjaamassa että hänen pitäisi unohtaa kilpaileminen ja mennä kotiin ja keskittyä vaikka lapsenhankintaan. Nyt kun voitto tuli, sama porukka onnittelee - joskin löytyi myös kommentti että sokeakin kana löytää jyvän. Että miksei voida tukea ja rohkaista huonoina päivinä ja vaikeina aikoina, uskoa siihen että se osaaminen on yhä olemassa ja tulee kyllä esiin. 

Myös itsellä. Kovin paljon näkee liikuntaryhmissä sitä, että tapahtuma tai treeni on mennyt pieleen niin haukutaan itsensä maanrakoon, ollaan niin luusereita että. Eihän se niin ole. Loppujen lopuksi onnistunut suoritus vaatii paitsi riittävät pohjat myös sen että on syönyt ja nukkunut riittävästi ja että elämä on kaikinpuolin tasapainossa. Jokaiselle tulee huonoja päiviä, joskus pitkiä huonoja kausia, mutta ei se tarkoita sitä että olisi toivoton tapaus. 

Nyt kun mietin viime vuottani, niin juoksutelakka on ehkä sittenkin ollut paikallaan, niin ärsyttävä kuin se onkin. Alkuvuodesta oli kriisi, kun miesystävän kanssa vaihtoehdot oli muuttaa yhteen tai erota, 1500 kilsan välimatka rupesi olemaan liikaa. Kesä ja syksy on menneet yhteenmuuttoa valmistellessa ja toteuttaessa, vieläkään kaikki ei ole valmista mutta suurin osa onneksi. Töissä tuli iso muutos, kun siirryin kirjastotoimenjohtajaksi vailla kunnollista perehdytystä. Hirveän paljon olen joutunut kysymään apua ja etsimään tietoa eri asioista. Äitini eläkkeellelähtö meni vähän kuin siinä sivussa, vaikka onhan sekin yhden aikakauden päätös että nyt on molemmat vanhemmat eläkkeellä. Lisäksi läheisillä on ollut monenmoista henkistä kriisiä. Aika monta unetonta yötä olen viettänyt viime vuoden aikana. Eli oikeastaan jalkaongelman tuoma ketutus on tässä kokonaisuudessa se kuuluisa kirsikka kakun päällä. Sanoinkin vuodenvaihteessa, että toivon tästä vuodesta oikein tylsää ja tapahtumaköyhää, siihen malliin se on onneksi alkanut!

Eli muistakaa olla itsellenne armollisia, yksittäiset tai lyhyet huonot hetket eivät kaada kokonaisuutta. Kroppa ei helpolla unohda, joten uuteen nousuun on mahdollista päästä.  

Tervetuloa uusi vuosi ja uudet tavoitteet

Vuosi 2020 valkeni valoisana, joskin ilo oli lyhytaikainen. Pilvet valtasivat maiseman jo ennen pimeän tuloa. 

Vaikka jalkavaiva pilasi puolet treenivuodesta 2019, lähden kuitenkin valoisin mielin alkaneeseen vuoteen. Olen menossa lääkäriin tammikuun puolivälissä, toivottavasti saisin joko diagnoosin tai ohjauksen jollekin muulle joka kenties osaisi sanoa mistä on kyse. Päkiää särkee ajoittain myös levossa ollessa. Tunnustelemalla löydän kipukohdan jalkaterän sisäsyrjää lähellä, noin jalkaterän puolivälissä, isovarpaan ja sen viereisen varpaan välissä.

Keksin itselleni haasteen, 102 lajia hyvinvointia vuonna 2020. Yritän saada luvun täyteen, katsotaan miten käy. Ovelasti laitoin otsikkoon hyvinvoinnin enkä liikuntaa, jotta saan mukaan myös venyttelyn, putkirullauksen, avantouinnin ynnä muut kehonhuollolliset jutut. Ne ovat kuitenkin tärkeitä asioita osana treeniä ja terveyttä.

Tänään pääsin hyvään vauhtiin ja sain kolme lajia. Kävin salilla soutamassa ja kaverin kanssa avannossa. Tai eihän se vielä ole avanto, kun järvi ei ole jäässä :) Veden lämpötila 3 astetta. Ja katsokaas, mitä Joulupukki toi:

Hulavanteen, jota en osannut pyörittää edes lapsena! :D Hulavanteilu olikin päivän kolmas laji. Siskoni lapset olivat varsin taitavia tässä hommassa, he näyttivät jouluaattona äitini saamalla kilon painoisella vanteella miten se menee. Ohje oli että "vatsalihaksilla!" Minun vanteeni painaa 1,2 kiloa, siltä se kyljissä tuntuukin. Heti alkaa tuntua, nopeasti sattua. Ja jestas kuinka hengästyttää! Alku oli hankalaa, muistin vatsalihakset tasan siihen asti että sain vanteen vyötärölle :D Olen nyt kokeillut pyöritystä muutaman kerran päivässä, vielä en tiedä johtuuko muutama kierros antamastani alkuvauhdista vai olenko pääsemässä jyvälle. Harjoittelu jatkukoon! 

Ihanaa vuotta 2020 ihan jokaiselle, nauttikaa monipuolisesta liikunnasta ja toivottavasti pysytte terveenä.