Telakalla: kohta loppuu!

Onhan ne ihanat, syksyn pimeät illat! Ärsyttävää on vasta sitten, kun päivälläkin on pimeää... 

Alan olla sujut tukipohjallisten kanssa, toki on vieläkin niin että otan kengät pois pari kolme kertaa työpäivän aikana, koska tuntuu että jalat eivät mahdu kenkiin. Vartti sukkasiltaan, ja johan helpottaa. Kaksi kertaa olen tehnyt kävelylenkin, toinen oli noin 50 minuuttia ja toinen vähän yli tunnin. Jalkoihin ei satu lenkkeillessä, mutta seuraava päivä... Niin on pohkeet ja takareidet jumissa, plus että jalkapohjiin sattuu kun liikkuu ilman kenkiä. Mutta toisaalta, lihasjumeja olisi odotettavissa joka tapauksessa, koska siitä on jo paljon aikaa kun olen viimeksi tehnyt yli puolituntisia kävelyjä, ja nimenomaan niin että vauhti on nopeampaa kuin mitä siirtymisissä paikasta toiseen. 

Mutta mieli on nyt iloinen, sillä tuntuu että pääsen pikkuhiljaa takaisin lenkkeilyn pariin :) Jee! Torstai-illan kävelyllä tuli olo, että tekisi jo mieli ottaa juoksuaskelia. Kävelyvauhdilla 9.13 / km keskisyke oli 128, joten juoksuun palaaminen pitää varmaan tehdä juoksu-kävelyllä. Paitsi jos ensin menisi sellaisen varsa kevätlaitumilla - lenkin, antaisi palaa sen mitä kulkee! 

Muuten on ollut aika vauhdikasta elämää. Kaksi viikkoa olen ollut vs. kirjastotoimenjohtajana, ja aika paljon joudun selaamaan papereita ja kansiota, lähettämään sähköpostia, soittamaan puhelimella tai kysymään kahvihuoneessa neuvoa jos mistä asioista. Päivittäin tulee vastaan sellaista, mitä en tiedä, mitä en ole osannut kysyä opintovapaalle jääneeltä. Onneksi kaupungintalolla on pitkäpinnaista väkeä, ainakin vielä auttavat mielellään. Miesystäväni sai töitä Tampereelta, aloittaa ensi viikolla. Hyvä näin! Hän haki töitä myös pääkaupunkiseudulta, mutta onneksi pääsi Tampereelle niin ei tarvitse alkaa etsiä toista asuntoa työviikkokäyttöön. Migreeni on ollut pahana, tällä viikolla oli kolme kohtausta 36 tunnin sisällä, viimeinen lauantaiaamuna. Siinäpä meni lauantai melkein kokonaan nukkuessa. Tänään mies ja kaverit lähtivät sienimetsään, olisin halunnut mennä mutta en vaan jaksanut avata silmiä aamukahdeksalta. On tainneet vähän tulla työt (ja kirjamessut) uniin, yhtenä yönä näin unta että olin pääministeri, ensin patsastelin puutarhajuhlissa japanilaisen delegaation kanssa ja sitten autoin etsimään siepattua presidentin vaimoa. Ehkä se tästä tasaantuu kun elämä alkaa rutinoitua :D 

Pakkolepo - mutta kuinka kauan?

Voi kettu! Hyvän viime viikon jälkeen tämän viikon saalis on puoli tuntia kuntopyöräilyä salilla. Sunnuntaina olin iloinen naisten liikunnallisesta mökkiviikonlopusta. Olo oli hyvä eikä mihinkään sattunut. Maanantaiaamu olikin sitä karumpi. Jo herätessä huomasin, että vasempaan isovarpaaseen sattuu. Työpäivän aikana kipu paheni, ja teki sitä lisää viikon loppua kohti. Perjantaiaamuna oli inhottavaa lähteä töihin, kun ensimmäistä kertaa varpaaseen sattui todella paljon jo herätessä. Pelkäsin jo valmiiksi, että kuinka pahaksi kipu menee työpäivän aikana, kirjastotyössä kun joutuu kävelemään monesta eri syystä. Käytännössä varvas ei liiku mihinkään suuntaan ilman kipua, mikä tietysti vaikuttaa kävelyynkin. Vähän jo alkaa tuntua siltä, että säären lihakset alkavat kiristyä ontumisen takia. Työpäivien aikana oli välillä vaikea löytää mitään asentoa, varvasta särki vaikka istui paikallaan ja piti vain kantapäätä maassa.

Tänään kävin lääkärissä, mitään diagnoosia en vielä saanut. Maanantaina otetaan kihtikokeet, mutta en usko että siitä on kyse. Mistä sellaisen olisin saanut? En tiedä missä verikokeissa se näkyy, mutta toissa viikolla tehdyissä kokeissa kaikki arvot olivat hyvällä tasolla. Ja tänään pika-CRP näytti myös normaalia, eli tulehduksesta ei liene kysmys. Sain nyt viikon kipulääkekuurin ja sairaslomaa. Saikku alkaa maanantaina, jolloin tosin aion mennä töihin siksi aikaa että pidän aamuksi suunnitellun kirjavinkkauksen. En saa opettajaa kiinni nyt viikonloppuna eikä hän välttämättä lue sähköpostia maanantaina niin aikaisin, että ehtisin perua. Käyn sitten samalla reissulla labrassa ja jätän sairaslomalapun töihin. Lähden kotiin heti kirjavinkkauksen jälkeen ja pysyn siellä perjantaiaamuun asti.

Sain toiselle lääkärille kontrolliajan tiistaille, se on ehkä pidempi aika kuin tämän päivän akuutti vartti. Tänään lääkäri sanoi että jos kipu ei rauhoitu lääkekuurilla ja levolla niin sitten varvas kai täytyy kuvata, että onko nivelrikkoa. Tai ehkä se on vaan rasittunut liikunnasta. Tosi kivaa jos taas on jostain rasitusvammasta kyse... 

Huokailen tässä jo etukäteen, että mitä ihmettä teen ensi viikolla kun on neljä päivää sairaslomaa. Sinänsä kun en ole sairas, esimerkiksi flunssaisena en varmaan jaksaisi muuta kuin maata. Nyt olisin täynnä energiaa mutta kaikkea tekemistä rajoittaa kipu. Kirjoja on vino pino mutta pää kyllä hajoaa jos moneen päivään ei ole muuta ohjelmaa. En tiedä voisinko mennä vaikka uimaan, Kalevan uimahalli on tuossa ehkä puolen kilometrin päässä. Uinnissa ainakaan ei varpaalle tule painoa. No, saa nähdä. Ehkä maltan odottaa tiistaihin ja lääkärikäynnille asti. Luen kirjaa Aino-Kaisa Saarisesta, olen vasta alussa mutta vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Jos ei tekeminen ole helppoa kuntoilijalla niin ei se sitä ole huippu-urheilijallakaan.

Terveisiä kesälomalta (ja fysioterapiasta)

Viime kesänä ei ollut yhtään lomaa, koska vaihdoin työpaikkaa toukokuun alussa. Tänä kesänä onkin sitten neljä viikkoa :) Olin viime viikon lomalla ja loput heinäkuussa. 

Lähdin siskoni ja hänen kahden vanhimman lapsensa kanssa koko viikoksi Ateenaan. Vähän jännitin että miten jalka jaksaa, sen verran se ärtyi siellä Tukholman reissussa. Maanantai oli matkustuspäivä, silloin ei liikuttu kuin asunnon lähellä. 

Muina päivinä oltiinkin sitten liikkeellä 7-8 tuntia päivässä. Yleensä lähdettiin aamupäivällä yhdentoista maissa. Joko syötiin iltapäivällä kaupungilla ja oltiin ilta kotona, tai tehtiin kotona ruoka ja lähdettiin illalla vielä jonnekin. 

Aloituskuvassa on Likavittós-kukkula, Ateenan korkein kohta, 277 metriä kaupungin yläpuolella. Keskiviikkona kiivettiin 90 metrin korkeuteen Akropoliille ja liikuskeltiin siellä, ja torstaina oli Likavittóksen vuoro. Lähdimme kipuamaan kuvan portaita. Ne eivät johtaneet ylös asti, vaan katkesivat useita kertoja autotien takia. Ainakin puolet matkasta kiivettiin melko jyrkkää rinnettä, jonne oli muovattu portaita puisilla tai kivisillä reunoilla. Kukkulalle kuulemma pääsee myös köysirataa pitkin mutta me emme nähneet siitä vilaustakaan. Luulen kyllä, että koko seurue mieluummin käveli ylös.

Muutenkin tuli liikuskeltua  paljon, vaikka käytimme myös julkisia. Ostimme kaikille 9 € maksaneen lipun, joka oli voimassa 5 vuorokautta ja jolla sai mennä vapaasti metrolla ja bussilla. Meillä oli reilu kilometri metroasemalle niin menimme bussilla sinne, ja sitten metrolla muutama pysäkinväli keskustaan. Muutamana päivänä kiertelimme katuja ja kauppoja, usein niin että menimme metrolla jollekin aukiolle (Syntagma, Monastiraki, Omonia) ja päädyimme kierroksella jollekin toiselle josta suuntasimme residenssille.

Viimeisenä varsinaisena päivänä eli lauantaina kävimme kansallispuistossa, joka - hauska kyllä - sijaitsee aivan keskellä kaupunkia! Siellä oli paljon varjoisia hiekkateitä. Lenkkeilijöitä näkyi paljon, ja harmittelin kun en voinut pakata lenkkivehkeitä mukaan ja käydä juoksemassa. Lonkka ärtyi alkuviikolla, se ei ollut varsinaisesti kipeä mutta etekin yöllä heräilin kylkeä kääntäessä, taas siihen tunteeseen että jalka ei nouse patjasta irti. Loppuviikolla se oli oireeton, mistä olen erittäin iloinen.

Sunnuntaina matkustimme kotiin. Kahden välilaskun takia päivästä tuli todella pitkä. Ensimmäinen pysähdys Belgradissa oli kahdeksan tuntia... Lisäksi molemmat jatkolennot olivat puolisen tuntia myöhässä... Lähdimme residenssistä aamulla klo 5.20 ja kotona olin klo 0.10! Tietenkin reissusta rähjääntyneenä ja pahanhajuisena, eli nukkumaan pääsin vasta puoli kahdelta. 

"Fiksuna" olin varannut fysioterapia-ajan heti maanantaiaamuksi, eli klo 8 oli lähdettävä pyöräilemään viiden ylämäkikilometrin päähän Korsoon. Tunnustettakoon, että väsy oli kova eikä oikein ollut pää mukana koko päivänä.

Fysioterapeutti Maria Heinonen oli tehnyt minulle core-ohjelman, jota voin tehdä vaikka kuusi kertaa viikossa. Siinä on lantion aluetta vahvistavia liikkeitä, selkä- ja vatsaliike sekä useita venytyksiä lonkankoukistajille. Kävimme kaikki liikkeet läpi, hiki tuli ja seuraavana päivänä tuntui varsinkin etu- ja takareisissä. Jännä huomata, kuinka paljon pienetkin liikkeet tuntuvat ja kuinka ne väsyttävät niin että kymmenen toiston tekeminen on rankkaa.

Kuulemma saliohjelmaa en saa vielä, koska saatan innostua liikaa ja tehdä liian paljon liian äkkiä... Se on täysin mahdollista. Tänään viimeksi ajattelin, että onneksi kysyin urheilulääkäriltä milloin saan juosta ja onneksi hän sanoi että jalka on syytä rauhoittaa kuukaudeksi. On täysin mahdollista sekin, että ilman tuota lausuntoa olisin painattanut lenkille viimeistään eilen tiistaina, kun kerta lonkka ei ole oireillut viime keskiviikon jälkeen. Nyt kun on juoksukielto, niin koipi saa parantua rauhassa.

Salilla kävin eilen, tein ylä- ja keskikroppaa. Kaverini haluaisi lähteä maaliskuussa Vasaloppetiin hiihtämään 90 kilometriä ja yrittää houkutella minua mukaan. Hirveän kallis keikka mutta olisihan se elämys. Olen vielä mietintäkannalla, fakta on se että olen hiihtänyt aikuisiällä yhteensä reilut kymmenen lenkkiä, pisin on ollut 31 km ja siinäkin käytiin välissä latukahvilassa kaakaolla. Että aika paljon pitäisi saada näihin rimpulakäsiin lihasta ennen kuin uskaltaudun matkaan. No, nyt tässä on hyvä aika aloittaa salikausi... Huomasin myös että salilla on tarjolla core-tunteja sekä abs-keskivartalojumppaa useina päivinä viikossa, joten keskivartalon kehittämisprojekti pääsee heti hyvään alkuun :)