Kuntosalielämää ja mietteitä vaikeista hetkistä

Kyllä on niin outo talvi, etten muista tällaista aikoihin olleen. Reilu viikko sitten oli yksi lumimyräkkäpäivä, mutta kolme päivää myöhemmin maa oli taas paljas. Välillä on ollut aurinkoisia päiviä, niin on tuntunut suorastaan keväiseltä. Melkein jo alkaa odottaa Hämeenpuiston puihin silmuja tulevaksi, kunnes hoksaa katsoa kalenteria. Uimassa kun oltiin viikko sitten, niin veden lämpötila oli + 3, eikä jäästä ole tietoakaan. Olen jopa miettinyt, voisiko käydä niin että Näsijärvi olisi sula koko talven? Ei kai sentään, kyllä yleensä viimeistään helmi- ja maaliskuussa on ollut kovia pakkasia... 

Treenailuni on ollut edelleen pelkkää kuntosalielämää, vuorotellen sisäsoutua ja voimaharjoittelua, joinakin päivinä kuten tänään molempia. Soutu on sinänsä ihan kivaa, mutta kun Hämeenpuiston salilla voi tuijottaa vain laitteen näyttäruutua ja peilin kautta itseään, ja Hämeenkadun salilla seinää, on se pidemmän päälle tylsää. Jaksan kyllä sen puoli tuntia kerrallaan, mutta tunnin setti tuntuisi kauhealta. Kädetkin menevät toisinaan rakoille hanskoista huolimatta. 

Yleensä soutumatka on 5,2 km, tänään se oli 5,3. En tiedä miksi. 

Keskiviikkona olin pitkästä aikaa Bodypumpissa. Kivaahan se on, mutta silti risoo kun askelkyykyt jää edelleen tekemättä, ja sitten on tosi poikki kun on tehnyt kaksi biisiä peruskyykkyä. Myös ojentajaliikkeessä olisi tarvittu varpaillaan oloa, kun sarjassa oli ojentajapunnerrus lautaa vasten + lankkuasennossa näpäytys / hyppy sivulle. Joo ei onnistu. Onneksi tiistaina on lääkäriaika, saan toivottavasti jotain selkoa päkiän tilanteeseen. 

102 lajia hyvinvointia vuonna 2020 on saanut muutaman täpän lisää eli kuntosalin, Biocircuitin ja bodypumpin.

Mietin tänään, kun Kaisa voitti ampumahiihtokisan, että kyllä me ihmiset ollaan armottomia niin itsellemme kuin toisille. Kun Kaisa ei ollut palkintosijoilla, netti oli täynnä kommentoijia herjaamassa että hänen pitäisi unohtaa kilpaileminen ja mennä kotiin ja keskittyä vaikka lapsenhankintaan. Nyt kun voitto tuli, sama porukka onnittelee - joskin löytyi myös kommentti että sokeakin kana löytää jyvän. Että miksei voida tukea ja rohkaista huonoina päivinä ja vaikeina aikoina, uskoa siihen että se osaaminen on yhä olemassa ja tulee kyllä esiin. 

Myös itsellä. Kovin paljon näkee liikuntaryhmissä sitä, että tapahtuma tai treeni on mennyt pieleen niin haukutaan itsensä maanrakoon, ollaan niin luusereita että. Eihän se niin ole. Loppujen lopuksi onnistunut suoritus vaatii paitsi riittävät pohjat myös sen että on syönyt ja nukkunut riittävästi ja että elämä on kaikinpuolin tasapainossa. Jokaiselle tulee huonoja päiviä, joskus pitkiä huonoja kausia, mutta ei se tarkoita sitä että olisi toivoton tapaus. 

Nyt kun mietin viime vuottani, niin juoksutelakka on ehkä sittenkin ollut paikallaan, niin ärsyttävä kuin se onkin. Alkuvuodesta oli kriisi, kun miesystävän kanssa vaihtoehdot oli muuttaa yhteen tai erota, 1500 kilsan välimatka rupesi olemaan liikaa. Kesä ja syksy on menneet yhteenmuuttoa valmistellessa ja toteuttaessa, vieläkään kaikki ei ole valmista mutta suurin osa onneksi. Töissä tuli iso muutos, kun siirryin kirjastotoimenjohtajaksi vailla kunnollista perehdytystä. Hirveän paljon olen joutunut kysymään apua ja etsimään tietoa eri asioista. Äitini eläkkeellelähtö meni vähän kuin siinä sivussa, vaikka onhan sekin yhden aikakauden päätös että nyt on molemmat vanhemmat eläkkeellä. Lisäksi läheisillä on ollut monenmoista henkistä kriisiä. Aika monta unetonta yötä olen viettänyt viime vuoden aikana. Eli oikeastaan jalkaongelman tuoma ketutus on tässä kokonaisuudessa se kuuluisa kirsikka kakun päällä. Sanoinkin vuodenvaihteessa, että toivon tästä vuodesta oikein tylsää ja tapahtumaköyhää, siihen malliin se on onneksi alkanut!

Eli muistakaa olla itsellenne armollisia, yksittäiset tai lyhyet huonot hetket eivät kaada kokonaisuutta. Kroppa ei helpolla unohda, joten uuteen nousuun on mahdollista päästä.