Sunnuntaina tekemässäni GoGon virtuaali-HIITissä ohjaaja Jemina huusi "oo ylpee siitä mitä teet". Treenin jälkeen pysähdyin pohtimaan tätä.
En ollut treenin alkupuolella lainkaan ylpeä, sillä vain vauhtipunnerrus (eli kyykky ja kahvakuulan ylöstyöntö) sekä russian twist -vatsaliike olivat liikkeitä, joita pystyin tekemään ilman soveltamista. Muuten oli monta liikettä punnerrusasennossa niin, että olisi pitänyt hypätä haarahyppy, tehdä vuorikiipeilijä, hypätä polvet kyynärpään ulkopuolelle... Vaihtoehto annettiin viimeiseen, mutta siinäkin olisi painon pitänyt olla päkiöiden varassa. Polvet maassa tehtynä kaikki liikkeet olivat hitaita ja tuntuivat kankeilta. Lisäksi oli liike, jossa ensin hypättiin levykiekon / kahvakuulan yli, ja sitten tehtiin burpee. Hypyn jätin väliin, ja burpeen tein askeltamalla, toki siinäkin niin että varoin leikattua varvasta. Lopun pyramidista jätin 180 asteen hypyn pois ja tein vain vauhtipunnerruksen, ja vatsaliikkeen jossa ollaan punnerrusasennossa ja hypätään polvet kyynärpään ulkopuolelle jätin kokonaan pois, tein tilalla lankun jossa liikuin vuorotellen eteen ja taakse.
En ollut alkuksi ylpeä, mutta ohjaajan huudon jälkeen olin. Miksi? Koska teen!
Lauantaina tulee 7 kuukautta leikkauksesta. Edellisestä juoksulenkistä tulee kuun lopulla 2 vuotta. Kipujen alettua odotin diagnoosia 5 kuukautta, sitten leikkausta vuoden. Kävelylenkeistäkin oli lähes 1,5 vuoden tauko. En pysty juoksemaan, hyppimään tai tekemään mitään liikkeitä, missä painon pitäisi olla päkiän tai varpaiden päällä. En tiedä, pääsenkö koskaan takaisin maratonkuntoon tai "edes" puolimaratonkuntoon. Olen 40-vuotias, enkä tiedä saanko kuntoani enää nousemaan lähellekään parin vuoden takaista.
Mutta olen ylpeä, koska en ole luovuttanut. Vaikka en ole nopein kävelijä, notkein venyttelijä, voimakkain lihaskuntoilija, hoikin tai nätein tai muodikkain Instagrammaaja, kävelen, venyttelen, lihaskuntoilen ja Instagrammaan. En ole jäänyt sohvan nurkkaan odottamaan sitä päivää, kun jalka ehkä kestää juosta. Olen tehnyt kolmisen kuukautta säännöllisiä kävelylenkkejä, joista reilun tunnin mittaiset sujuvat hyvin, puolitoistatuntiset vaativat välipäivän tai kaksi. En ole hylännyt lihaskuntotreeniä, vaikka aiemmin tein sitä tukemaan nimenomaan juoksukuntoa. Toivon, että joskus palaan juoksubaanoille, mutta sitä odotellessa pidän huolta itsestäni.
Haastankin kaikki pohtimaan, oletko sinä ylpeä siitä mitä teet? Riitätkö itsellesi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti