Gummerus 2020
319 s.
Mona-Liisa Nousiainen oli poikkeuksellinen ihminen. Hämmästyttävän pitkään hän pystyi pärjäämään sekä hiihdossa että yleisurheilussa. Hämmästyttävän pitkään hän pystyi yhdistämään maastohiihtohiihtouran maajoukkueessa ja musiikkiopinnot. Kun kuvioihin tuli perhe, paloa oli silti yhä sekä urheiluun että musiikkiin. En usko, että monikaan olisi jaksanut yhtä monipuolista menoa, etenkin kun lapsen sairaus vaati varhaislapsuudessa pitkiä sairaalajaksoja. Mutta Mona-Liisa oli järjestelmällinen; kun arki oli tarkkaan aikataulutettu, kaikki oli hallinnassa. Isovanhemmista oli onneksi apua lasten hoidossa.
Kun urheilu-ura oli juuri päättynyt, Mona-Liisa sairastui. Syöpä, tuo katala sairaus, havaittiin liian myöhään. Aina voi jossitella, mitä olisi tapahtunut jos se olisi löydetty aiemmin. Olisiko Mona-Liisan elämä silti päättynyt liian aikaisin?
Mona-Liisasta puhutaan usein erityislahjakkaana ihmisenä. Sibelius-Akatemiassa opiskelevat muusikot ovat kuitenkin kaikki jollain tapaa lahjakkaita. Samoin he, jotka hiihtävät maajoukkueessa maailman kovimmalla tasolla. Mona-Liisan lahjakkuus sekä urheilussa että musiikissa oli lahjakkuutta työntekoon ja harjoitteluun. Hänellä oli vahva taipumus sekä fyysiseen että taiteelliseen osaamiseen, mutta ennen kaikkea Mona-Liisa osasi asettaa tavoitteita ja löytää keinot niiden saavuttamiseen.
(...)
Varsinaista raskauden jälkeistä ohjausta oli Mona-Liisalle tarjolla vähän, mikä teki tilanteesta hieman koomisenkin. Jos Mona-Liisa olisi loukannut vaikkapa polvensa ja se olisi leikattu, hän olisi käynyt useita kertoja tarkistuttamassa jalkansa lääkärillä. Polvea olisi kuntoutettu fysioterapialla. ja sen vahvistamiseksi olisi tehty tarkka suunnitelma. Raskauden jälkeen Mona-Liisalle kuitenkin riittivät neuvot, joita hän lähellä olevilta asiantuntijoilta sai, ja ylikunnon myötä hänestä oli myös tullut tarkka oman kehon tuntemusten kuuntelija.
(...)
Aloitamme ensimmäisestä joulusta. Mietin joulua ja juhlan merkitystä. Yritän päästä tunnelmaan ja pohdin asioita, jotka eivät kuulostaisi noin kymmenvuotiaan kirjeeseen kirjoitettuna liian teennäisiltä. Kysyn, mikä Mona-Liisalle on ollut jouluissa tärkeää, pienet tai isot asiat, konkreettiset tai vähemmän käsinkosketeltavat. Päädymme siihen, että Mona-Liisa kehottaa Isabellaa vaalimaan muistoja, mutta olemaan rohkea ja rakentamaan uusia perinteitä isänsä kanssa kahden. Juttelemme siitä, millä tavoin Mona-Liisa on äitinä läsnä tulevinakin jouluina. Äiti ei katoa, vaikka perheen joulutavat ilman Mona-Liisaa hieman muuttuisivatkin.
Kirjan kirjoittanut Laura Arffman oli Mona-Liisan ystävä, ei lapsuudesta asti vaan vasta aikuisiällä. Se on mielestäni kirjan kannalta hyvä asia. He tapasivat ensi kertaa haastattelutilanteessa vuonna 2007, mutta ystävystyivät vasta vuosia myöhemmin. Näin ollen suhde ei ollut liian läheinen ja tuttu. Kun yhteisiä lapsuusmuistoja ei ole, ei kirjasta tule Arffmanin kertomus Mona-Liisasta, ei tule hänen surutyönsä. Päinvastoin. Kirjassa Mona-Liisan elämää käydään läpi sitaatein, niin hänen omin sanoin kuin perheenjäsenten, ystävien ja maajoukkueen silloisten jäsenten kertomana. Mona-Liisasta piirtyy kaikkien kautta samanlainen kuva, eli hän ei ollut yhdelle ihmiselle yhdenlainen ja toiselle toisenlainen.
Harvoin kirjoja lukiessa itkettää, mutta tämän kanssa kävi niin. Miksi Mona-Liisan aika täyttyi niin aikaisin? Olin aikanaan kymmenisen vuotta töissä ikäihmisten kotihoidossa, ja siellä näin lukuisia kertoja tilanteita, jossa ihminen meni illalla nukkumaan toivoen, että ei enää herää aamulla aamulla. Miksi toiset elävät aina vaan, vaikka olisivat valmiita lähtemään?
Sairaus toi mieleen myös muistoja omasta elämästäni. Yhden isovanhempani kuolemasta olen yhä vihainen, vaikka siitä on pian 20 vuotta aikaa. Hän sai ensin virheellisen diagnoosin oireelleen, ja kun oire uusiutui, sitten vasta alettiin tutkia tarkemmin. Löydettiin syöpä etäpesäkkeineen, eikä aikaa ollut enää kuin kuukausia. Olen omat jossitteluni tehnyt, että mitä jos kasvain olisi löydetty heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä. Olisiko silti ollut myöhäistä, koska oireen aiheutti etäpesäke eikä itse kasvain? Tänä keväänä entinen koulukaverini kuoli syöpään, kahdesti hän kukisti sen mutta kolmas kerta oli liikaa. Kouluikäiset lapset jäivät ilman äitiään.
Olen menettänyt joitakin ihmisiä liian nuorina, ja lohtunani on yksissä hautajaisissa kuulemani papin sanat: on ihan ookoo olla vihainen. Mitään muuta en hänen puheestaan muista, mutta noista sanoista olen kiitollinen. Kuoleman koskettaessa on sallittua kokea muutakin kuin surua. Pidän lohdullisena ajatusta siitä, että on sallittua olla vihainen, on sallittua purnata elämän ja kuoleman epäreiluudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti