Hiihtämässä: Puoli-Pirkka

En ole koskaan ollut hiihtäjä. Alakoulun hiihtokilpailuissa olin aina kolmen viimeisen joukossa, luokallamme oli 15-20 tyttöä. En muista, että koulussa olisi koskaan opetettu hiihtotekniikkaa, se oli vaan sukset jalkaan ja menoksi. Alakoulussa läheiselle pellolle, yläkoulussa mäkiselle kuntoradalle. Siksi hiihdoissani olikin parinkymmenen vuoden tauko.

Kun aloitin juoksuharrastuksen syyskuussa 2012, ensimmäinen talvi meni kokonaan juosten. Sitten ostin ystävältäni hänen vähän käytetyt suksensa, ne olivat hänelle vääränlaiset. En tiedä ovatko ne minulle oikeanlaiset mutta niillä on menty. Olen yrittänyt innostua hiihdosta, ja ajoittain se on kivaakin. Ystäväni on entinen kilpahiihtäjä, ja hän on opettanut perinteisen tekniikkaa. Ongelmani on se, että tasapainoni on huono, eli latu-uran ulkopuolella eteneminen on melkoista huojuntaa. Alamäessä olen pärjännyt, mutta muutaman kerran kun olen mennyt nurin niin laskemiseen on jäänyt pelko. Mäen pituus ja jyrkkyys ei ole ongelma, mikäli latu edessä on suora ja näen minne se menee. Vaikeudet alkavat silloin, jos vastassa on mutka. Pelkään, että edessä on rikkinäinen latu-ura, koska jos sukseni karkaa uralta pois, harvemmin saan sen kiskaistua takaisin. Jos ura loppuu juuri ennen mutkaa, en osaa kääntää suksia. Silloin on viisainta heittäytyä suosiolla kumoon, ennen kuin laskee metsään / alikulkutunnelin seinään tms. Viimeisen viiden vuoden aikana hiihtoni on ollut sitä, että olen ollut talven aikana viikon Lapissa ja hiihtänyt siellä noin 100 km. Tänä talvena olen hiihtänyt lähiseutuvilla 2 lenkkiä, yhteensä 26,5 km.

Näistä lähtökohdista ei ollut ihan helppo lähteä Puoli-Pirkkaan hiihtämään 45 kilometriä... Mutta koska mielen perukoilla kutkutteli sitkeä ajatus siitä, että hiihtomitali olisi aika kiva juoksu- ja pyöräilymitalien rinnalle, niin lähdin matkaan. 

Herätys oli sunnuntaina 3.3 kello 6.30. Aamupala ja pukeminen, siinäpä ohjelma. Vähän ennen puolta kahdeksaa lähdin kävelemään Keskustorille, josta lähti bussikuljetus Hämeenkyröön. Sukseni menivät autolla Teivoon ja toisella bussilla lähtöpaikalle. Onneksi Keskustorilla oli opastus; yksi bussi meni Niinisaloon ja toinen Hämeenkyröön, molemmissa luki Pirkan Hiihto. Se olisikin ollut, jos olisin mennyt väärään bussiin ja huomannut kesken kaiken olevani matkalla Niinisaloon...

Lähtö oli kymmeneltä. Istuimme ystäväni kanssa rauhassa ensiapukärryn lämmössä, puoli kymmenen maissa jaoimme banaanin. Ulos menimme vasta kymmentä vaille; oli kylmä viima niin emme halunneet seistä palelemassa. Asettauduimme suosiolla takariviin, etukäteisoletus oli, että viimeisten joukossa kuljetaan koko matka. Alku oli petollisen helppoa. Perjantai-illan parituntiset voitelutalkoot tekivät sen, että suksi pelasi hienosti. Ensimmäiseen huoltoon eli 7 kilometriin meni noin 45 minuuttia. Ajattelin että tämähän sujuu helposti, tätä menoa olemme viidessä - viidessä ja puolessa tunnissa perillä. Toisin kävi. Suksista katosi pito ihan täysin. Nopeasti alkoi turhauttaa, kun porukkaa painatti ohi, tuntui että kaikki muut pääsivät pienemmät mäen latu-uraa pitkin, me jouduimme etenemään haarakäynnillä. Eikä vuorohiihtokaan sujunut, koska takajalka löi koko ajan tyhjää. 

Tarjoilua oli riittävästi, siitä ei eteneminen jäänyt kiinni :) 

Toisessa huollossa ystäväni lisäsi suksiemme pohjaan liisteriä. Ehkä kilometrin meni kivasti, sitten pito hävisi taas. Tässä kohtaa oli alavampi maasto, joten vauhti pysyi kohtuullisena. Tosin alamäet tarkoittivat sitä, että olin ensimmäisen puolikkaan aikana nurin 4 kertaa... Tuttuja syitä: 90 asteen mutka ilman uraa, tien ylitys alamäessä jonka jälkeen olisi pitänyt saada sukset ohjattua uralle, jyrkkä mutka, jyrkkä mutka... Viimeinen kaatuminen täräytti käteen sen verran, että jälkimmäisellä puolikkaalla otin neljässä alamäessä sukset käteen ja juoksin alas tai ainakin mutkan ohi.

Puolimatkassa oli järjestäjien suksihuolto, kävimme hakemassa sieltä lisää pitoa. Huonolla menestyksellä. Alamäki alas, sitten ylämäkeen - sanoin että sukseni eivät pidä yhtään. Onneksi ystävälläni oli voidepurkkeja mukana, pysähdyimme ladun sivuun ja hän lisäsi meille pitovoidetta. Johan alkoi sujua! Tosin voide kului niin, että jouduimme lisäämään sitä vielä kahdella seuraavalla huoltopisteellä. Viimeiset neljä - viisi kilometriä menivät roskaisilla laduilla, joissa ei tuntunut enää luistavankaan yhtään. 

Meillä oli hiihtopäivään viisi tavoitetta: 1) päästään lähtöviivalle, 2) päästään maaliviivalle, 3) ei olla viimeisiä, 4) ollaan maalissa ennen ystävän miestä joka hiihti 90 km vapaalla ja 5) että edes osan matkasta on hauskaa. Kaikki toteutuivat! :D 

Kahdenkympin kohdalla epäilin kyllä pahasti, että joudunko keskeyttämään. Pito-ongelmien takia eteneminen oli enemmänkin kävelyä sukset jalassa, ei hiihtoa. Ajattelin että tietäisin noin 200 asiaa joita olisi mielekkäämpää tehdä sunnuntaipäivänä kuin tätä. Kun saatiin sukset toimimaan edes vähäksi aikaa kerrallaan, fiilis parani. Sanoinkin ystävälleni, että 35 kilsan kohdalla olin paljon hyvävoimaisempi kuin puolimatkassa. Tuumattiin, että onneksi on kaunis päivä ulkoilla. Totesin myös, että ehkä tästä on hyötyä myös Karhunkierrosta ajatellen. Että mitä ja miten paljon syödä ja juoda kuuden ja puolen tunnin aikana, että voimia riittää loppuun asti. Perinteisesti minulla ei ollut ollenkaan nälkä suorituksen aikana, ennen kuin vasta vähän ennen maalia. Pikemminkin huoltopisteiltä lähtiessä oli huono olo, vaikka en ehkä syönytkään riittävästi. Meillä oli kyllä repussa eväitä mukana siltä varalta, että energiat loppuu kesken. 

Loppupäätelmä tapahtumasta on, että keli oli liian liukas ja ladut liian mäkiset minun hiihtotaidoilleni. Ehkä olisi tarvinnut saada rutkasti enemmän hiihtokilsoja alle tai vaihtoehtoisesti hakea mitali vähän helpompireittiseltä retkeltä. Kaksi kertaa olin mahallani, kerran kyljelläni ja kerran peffallani. Vasen peukalo on edelleen kipeä, jos se ei lähipäivinä asetu niin menen ensi viikolla lääkäriin. Ensi viikko on lomaa, eli silloin käsi saa levätä eikä tarvitse käsitellä kirjoja. Vasemman takareiden yläosa on ruhjeilla ja turvonnut, sitä en edes huomannut ennen kuin sunnuntaina illalla kotona suihkun jälkeen, kipeä se ei ole ollut ollenkaan ja parempi päivä päivältä. Mutta nyt on hiihtomitali!

Tapahtuma oli - tietenkin - hienosti järjestetty, muutaman Pirkan Hölkän ja Pyöräilyn kokemuksella en muuta oletakaan. Kuljetukset lähtöpaikalle ja varustekuljetus maaliin toimivat ongelmitta. Kun olimme päässeet maaliin ja menneet sisätiloihin, heti tultiin opastamaan varustesäilytystä kohti. Huoltopisteitä oli riittävän usein ja niissä oli iloinen meininki. Oma suoritus veti mieltä matalalle, vaikka tiedänkin että pitävillä suksilla lopputulos olisi ollut jotain muuta. Päivän hauskuus tulikin kauniista säästä ja tapahtuman tunnelmasta. Maaliin päästyäni tirautin pienen itkun, sitten kajautin että "missä mun hiihtomitalini on" :D Ystäväni kysyi että ensi vuonna uudelleen, vastasin että en lupaa ainakaan vielä. Tällä erää tunnen olevani täysin kesälaji-ihminen :D