Tervehdys hiljaiselosta

 

Hei pitkästä aikaa! Blogissa on ollut hiljaista, ja sitä on ollut elämänikin - liikunnan osalta. Muuten on pitänyt kiirettä. 

Tärkein kuuluminen: keväältä siirtynyt jalkaleikkaus siirtyi syksyllä lisää. Operaation piti olla syyskuun puolivälissä, mutta lääkäri oli sairastunut joten odotettavaa tuli kuukausi lisää. Sain myöhemmin vielä uuden soiton, että lääkärin sairasloma jatkuu, mutta tilalle on saatu korvaajaksi erikoistuva lääkäri, joka kuulemma on jo tehnyt paljon jalkaleikkauksia. En halunnut siirtää operaatiota vielä pidemmälle, sanoin että ihan sama kuka operoi. Ei sinne saliin ketään vasta-alkajaa päästetä. H-hetki on 15.10. - eli ylihuomenna! Aika moni on kysynyt, pelottaako operaatio. Vastaus on ei, leikkaus itsessään ei pelota. Mietin sitä, että voiko se olla näin helppoa. Olen kuullut läheisiltäni kauhutarinoita viisi, jopa seitsemän vuotta kestäneistä jalkavaivoista. Mietin, että voiko minun vaivani olla niin yksinkertainen, voivatko diagnoosi ja hoito olla niin yksinkertaisia? Entä jos kipu ei jääkään leikkauspöydälle? Entä jos leikkauksesta toivuttuani huomaan, etten edelleenkään pysty kävelemään, juoksemaan, pyöräilemään, tekemään hyppyjä ja askelkyykkyjä... Mitä sitten tapahtuu? 

Yritän samalla muistuttaa itselleni, että ei pidä maalailla kauhukuvia. Jos ongelmia tulee, pohditaan niitä sitten. 

Viimeksi kirjoitin kesäloman alussa. Loma oli pari viikkoa kotoilua, sitten lähdin kahden ystäväni kanssa viikoksi Pohjois-Norjaan, olimme Lofooteilla ja kävimme myös Senjan saarella. Alunperin meillä oli lennot Islantiin, mutta kun ne peruttiin niin varasimme lennot Osloon. Kahta päivää ennen lähtöä sanoin, että sieltä on kuulunut sen verran huolestuttavia koronauutisia, että en uskalla lentää sinne. Päätimme siis vuokrata auton ja lähteä pohjoiseen. Ensimmäisen yön olimme Muoniossa, loput Norjan puolella. Vain yhtenä yönä jouduimme vuokraamaan mökin huonon sään takia, muuten telttailimme. Sesonki oli elokuun lopussa jo ohi; väljää oli joka puolella. Yhdellä leirintäalueella yövyimme retken alussa ja lopussa, olimme kummallakin kerralla ainoita telttailijoita matkailuautojen joukossa. Viikon ohjelma oli varsin simppeli: istuimme autossa, kiipeilimme vuorille ja uimme. Auton mittariin kertyi 3750 km. Että paitsi jalat niin myös istumalihakset olivat kovilla! Suomen puolella kiipesimme Saanalle, Norjassa Haukland Beachin kukkulalle (josta aloituskuva on) sekä Seglalle. Kiipeily oli raskasta mutta kivaa, ja huipulla oli aina voittajaolo. Segla on muuten tosi paha; meillä kesti ylösmeno 2,5 tuntia ja alastulo 1,5. 

Jalkani on ollut jatkuvasti kipeä, joten totesin että ei haittaa vaikka reissussa tulee vielä pahemmaksi. Itse asiassa se ei juuri piitannut vuorille kapuamisesta, varmaankin siksi että useimmiten pystyin kulkemaan tasaisella polulla, tai astumaan isolle tasaiselle kivelle. Viimeisenä iltana kävelimme Blåisvatnetille, ja se oli paha paikka. Alkumatkan pari kilsaa oli tasaista, mutta jälkimmäinen pari kilsaa sellaista nyrkinkokoista mukulakiveä. Seuraavana päivänä olikin sellainen olo, että jalka ei mahdu maastokenkään.

Pohjois-Norja on kaunis, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Meillä oli sikäli huono tuuri, että lähtöpäätös tehtiin 2 päivää ennen lähtöä, joten emme juuri ehtineet suunnitella etukäteen. Joitain paikkoja oli tiedossa, mutta esimerkiksi lunnikävely jäi väliin. Emme ehtineet suunnitella yöpymispaikkoja kuin pari valmiiksi, joten aika monena iltana teltan pystytys venyi varsin myöhään. Viikko oli lisäksi liian lyhyt aika, olisi pitänyt olla puolitoista tai kaksi. Tai ehkä tehdä niin, että olisi menty junalla pohjoiseen ja vuokrattu auto vaikka Oulusta tai Rovaniemeltä. Nyt paahdettiin kaasu pohjassa Lofooteille, sieltä kiireellä Senjalle ja viimeisenä päivänä yhtä soittoa Blåisvatnetilta Tampereelle.

Toisaalta oli hyvä tuuri, sillä sää suosi koko viikon. Päivälämpötila oli noin 10 astetta, juuri sopiva kiipeilyyn. Viimeisen päivän n. 15 oli jo melkein liian lämmin :) Missään ei ollut ruuhkaa, joten oli turvallinen olo.

Reissun jälkeen olikin aika hypätä kaason hommiin. Polttareiden ohjelma oli jo mietitty, tapahtuma oli viikko paluumme jälkeen. Sitten oli häiden suunnittelu, ne olivat lokakuun alussa. Olin hyvin pitkälti yksin vastuussa ohjelmasta. Kivaa, mutta myös raskasta. 

Töissä oli tulossa viime hetken paniikki, kun meille sijaiseksi lupautunut perui eilen. Mietin, että mistä nyt repäisen tekijän, kun olen vain keskiviikkoon asti paikalla. Onneksi keksin laittaa viestin Pirkanmaan kirjastojen johtajille, sain sieltä paitsi tekijän myös muutaman muun mahdollisen sijaisen yhteystiedot. Siltä osin voin hengittää vapaasti sairaslomani ajan, että porukka ei uuvu työtaakkansa alle eikä asiakaspalvelu kasaudu liian harvan vastuulle. Todennäköisesti teen osan sairaslomasta etätöitä, jos lääkäri kirjoittaa että korvaava työ on mahdollista. Ja miksei olisi, oletettavasti pääni pelaa vaikka jalka ei :) Joten voinen hoitaa sähköpostit ja osallistua Teams-kokouksiin ja seminaareihin. 

Eli ylihuomisesta noin 6 viikkoa eteenpäin kuljen tukikengän kanssa, sen jälkeen alkaa kuntoutus. Olen henkisesti varautunut siihen, että talven aikana liikunta tarkoittaa kuntopyöräilyä salilla ja kävelylenkkejä. Nekin niin, että heti ei paahdeta tuntitolkulla vaan aloitetaan lyhyillä. Eikä joka päivä. Sairaalasta saanen tarkemmat ohjeet, että koska voi tehdä ja mitä. Ensimmäisiä juoksuaskelia saa odottaa vielä hyvän tovin. Mutta ehkä ensi kesänä pystyisi juoksemaan jonkinlaisen lenkin? Ja seuraavalle saattaisi voida ottaa tapahtumia? 

Palaillaan taas! Vaikka olen viettänyt blogin kanssa hiljaiseloa, on ollut kiva lukea muiden treeneistä ja tapahtumista. Kun ei ole päässyt tekemään, teidän muiden postauksista saa sitä kadoksissa ollutta kipinää, että minäkin vielä joskus...