NUTS Karhunkierros 34 km: superhidasta onnea

Siinä tärkein: pääsin maaliin!

Ota hyvä asento ja lähde mukaan nelipäiväiselle retkelle Kuusamoon. Raportista tulee pitkä mutta kaipa sen kestää :) 

Viiden naisen retkueemme lähti kohti Kuusamoa torstaiaamuna 23.5. Lähtö oli Orivedeltä klo 5.15, kohtalaisten yöunien jälkeen. Edessä oli tuntematon aika autossa istumista sekä x määrä pysähdyksiä. Kuten kuvasta näkyy, hauskaa oli. Ajaa posotimme muutaman tunnin, enkä yhtään tiedä missä pysähdyimme aamiaiselle. Olisiko ollut jossain Pihtiputaan nurkilla? Joka tapauksessa, kyseessä oli huoltoasema-motelli, jossa sai 7 eurolla hotellitasoisen aamiaisen. Syötiin kunnolla, joten ei ihme että välikuolema koitti:

:D Aika monta vessataukoa pidettiin matkalla, mutta syömässä pysähdyttiin aamiaisen jälkeen vasta Kuusamossa. Sanotaanko näin että pizzat hupenivat varsin vauhdikkaasti. Sitten ruokakaupan kautta majapaikkaan, jonne saavuimme iltapäivällä. Huoneistohotelli Ski-Inn aivan kisakeskuksen ytimessä oli ollut tukikohtana myös viime vuonna, jolloin kaksi seurueemme jäsentä oli juoksemassa "pikamatkaa". Siinä vaiheessa kun Ruka kohosi silmien eteen alkoi toden teolla jännittää. 

Kannoimme kamppeet sisälle ja pian sen jälkeen lähdimme tutustumaan reitin loppuosaan. Kiipesimme rinnettä ylös hyppytornille, ja toista puolta jonkin matkaa alas. Katselimme vaaroja, että jaaha, tuommoista kiipeämistä on luvassa lauantaina. 

Maisemissa sinänsä ei ole mitään vikaa, jos unohtaa että ne pitää paarustaa läpi... 

Iltaohjelmassa oli saunaa ja pannukakkua. Osa porukasta jaksoi katsoa jääkiekkopelin kokonaan, osa simahti kesken. Yöllä kyllä nukutti varsin sikeästi. 

Emme ole valmiita mutta kohta mennään!

Perjantaiaamuna heräsimme puoli kahdeksan maissa. Ehkä olisi nukuttanut pidempään mutta näin voi käydä kun osa porukasta on aamuvirkkuja :) Eipä siinä mitään, aamupala nassuun ja sitten pyörimään kisapaikalle. Puoliltapäivin oli 166 kilometrin sankareiden ja sankaritarten lähtö, sitä katselimme "kotoa" parvekkeelta. 

On muuten jännittävää ja koukuttavaa seurata osallistujien GPS-pallukoita. Katselimme pitkin päivää, missä kärki menee, missä menee pitkiä letkoja, missä naiset ovat. Ajoimme Juumaan tsekkaamaan pesukarhumatkan alkupään. Koin tämän tärkeäksi, että näin sekä reitin alun että lopun. Kun en tiennyt yhtään mitä on luvassa, muuta kuin ylimalkaista riippusiltoja ja paljon ylämäkiä. Totesin, että ensimmäinen kilometri on helppoa leveää baanaa, eihän tässä ole hätää. 

Tässä vaiheessa vielä naurattaa... Kuvassa edestä alkaen Henna, Niina, Terhi, Tanja ja Tea.

Paluumatkalla autolle tajusimme, että 166 kilsan kärki menee tästä ohi. Pysähdyimme toviksi hurraamaan. Vauhdikasta oli meno! Matkalla takaisin Rukalle pysähdyimme vielä katsomassa Konttaisen. Katselin mäkeä ja tuumasin että en ole ollenkaan varma haluanko kiivetä tuonne. Mutta minkäs sille voi, eihän nyt enää voi jänistää kun on tullut kisapaikalle. Sitä paitsi aina siinä käy niin, että suorituksen aikana miettii miksi olen täällä, oliko taas pakko, mä maksan tästä, olisi ehkä 200 muuta tapaa viettää kyseistä päivää... 

Illalla kävimme varustetarkistuksessa ja hakemassa numerolaput. Sitten oli vaatetuksen miettimistä luvattuun sadesäähän sekä vielä viimeiset kehonhuollot.

Lataudutaan lauantaihin :) 

Kehonhuoltoa ennen kisaa. 

Lauantaiaamuna heräsimme aika lailla odotettuun aikaan. Aamulla ennen kuutta alkoi kuulutus, 166 kilsan kärki oli tulossa maaliin. Kävin pikaisesti kurkkaamassa että hyväkuntoisena näytti kaveri olevan maalissa. Nukuimme vielä lisää, kunnes seuraavat kuulutukset alkoivat puoli kahdeksan maissa. Mentiin koko porukalla parvekkeelle hurraamaan kärkikolmikon muille jäsenille. Näppärää, senkun vaan veti peiton ympärille niin ei tarvinnut edes vaihtaa päivävaatteita :) Olin pyjamassa siihen asti, että oli aika vaihtaa kisavaatteet. 

Ilmoittauduimme tapahtumaan hiukan eri aikoihin, minkä seurauksena muut ryhmästämme lähtivät liikkeelle klo 12.40 B-ryhmässä, minä klo 13 C-ryhmässä. Toiset lähtivät siis aiemmassa bussissa. Paitsi että yksi palasi hakemaan eväät, toinen kävi vaihtamassa juomarakon, toinen soitti että kumpikaan juomarakoista ei toimi voinko hakea uuden ja tuoda tullessani... Että ihan ei mennyt kuin Strömsössä. Päästiin kuitenkin kaikki matkaan aikataulun mukaan. 

Liikkeelle lähdettiin seurakuntakeskuksen pihasta. Ensin siis pätkä asfalttia, ja perinteisesti ensimmäisillä sadoilla metreillä olo oli tukkoinen, fiilis että ei tästä mitään tule. Kun päästiin maastoon, alettiin pysähdellä silloille. Kolmannen kohdalla (5 km) oli ehkä noin vartin pysähdys, koska letkaan oli liittynyt myös 55 km:n ja 83 km:n juoksijoita. Ehti tulla kylmä. Onneksi sillan ylityksen jälkeen kroppa lämpeni taas. Jossain kohtaa ajattelin, että ihan sama kauanko täällä menee, on niin ihanaa. Hyväkuntoinen baana ja huikeat maisemat. Porukkaa lappoi ohi ihan urakalla, pyrinkin pysymään koko ajan polun oikeassa reunassa jotta vasen reuna olisi vapaa. 

Suunnittelemani ruokataktiikka ei toiminut. Olin miettinyt, että jos alussa söisi kolmen vartin välein ja lopussa puolen tunnin välein. Mutta hups vaan, ensimmäinen tunti meni ihan huomaamatta. Kiskaisin geelin, mutta sitten kun kohta jonotettiin sillalle niin siinä söin vauvasmoothieta. Ensimmäisessä huollossa noin 10 kilsan kohdalla menin sutjakkaasti teltasta läpi, nappasin pari sipsiä, banaanin (tai siis valmiit palat olivat noin 1/3 banaania, otin yhden sellaisen), muutaman palan suklaata ja pari keksiä. Täytin vesipullon ja sitten eteenpäin. 

Kilsat 10-27 veivätkin sitten tosi paljon aikaa. Olin lukenut, että reitille on tuotu soraa, mutta kävikin niin etten juuri jaksanut juosta siinä. Oli sen verran upottavaa että tuntui kuin olisi mennyt rantahiekassa. Kun soraosuus loppui, tilalle tuli mutaa. Unohtamatta portaita, pitkospuita ja ylämäkiä. Totesin että kun en jaksa juosta niin kävelen. Tärkeintä on mennä eteenpäin ja päästä maaliin. Sykemittarini ilmoitti yllättävän nopeasti että akkutehoa on jäljellä enää tunniksi. Noin 25 kilsan kohdalla se sammutti sykkeenmittauksen ja gps:n, näyttäen silti aikaa ja summittaista matkaa. Konttaisen huolto tuli vähän yli 28 kilsan kohdalla, siitä päättelin että matkan mittaus on vähän sinne päin. Konttaisessa oli sama taktiikka kuin Juumassa, paitsi että otin toisenkin banaaninpalan. Mutta kovin montaa minuuttia en siellä viettänyt.

Pelkäsin loppumatkaa. Konttaiseen saapuessa aikaa oli mennyt 6 tuntia, ja olin kuullut että loput 7 kilsaa vievät likimain yhtä paljon aikaa kuin alkumatka. Järkeni sanoi että siihen ei voi mennä kuutta tuntia, mutta hyvinkin kolme. Ohikiitävän hetken mietin luovuttamista, hetken tunsin kauheaa pelkoa että en pääse täältä pois. Lähdin kuitenkin etenemään askel kerrallaan. Ensimmäinen nousu Konttaisesta otti kyllä luulot pois. Menin vähän matkaa, pysähdyin henkäisemään (pari kolme syvää hengitystä) ja taas eteenpäin. Ihanaa oli kuulla kanssataivaltajien tsemppikommentteja. Sanoin että olen antanut itselleni luvan pysähtyä, koska tiedän että parin hengityksen jälkeen jaksan taas, en tarvi sen pidempää pysähdystä. 

Lopulta kävikin niin, että viimeisellä 7 kilsalla tuo ensimmäinen nousu oli pahin. Se oli pitkä, siinä oli portaita ja kivikkoa. Myöhemmissä nousuissa tein välillä niin, että laskin 50 askelta. Sanoin itselleni että jaksat 50 askelta, sitten voit katsoa miltä näyttää. Ja melkein aina sen 50 askeleen jälkeen nousu oli loppumassa tai loivenemassa. Välillä pidin hengähdystauot ennen portaita tai jyrkkää nousua, välillä kävelin tosi hitaasti ja söin samalla. Kuivatut taatelit ovat oikein hyvää ylämäkikävelyruokaa. Alamäet olivat usein kivikkoa, eli ei kovin juostavaa. Vaikka huomasin kyllä, että jäin letkoista ylämäissä mutta sain niitä kiinni alamäessä. Vaikka itse sanonkin, niin olen kohtalaisen hyvä hyppimään kivikkoa alaspäin.

Valtavaaran huipulla oli seuraava uskonpuutteen hetki. Ruka 4,2 km. Ei ole totta, vielä NELJÄ kilometriä! Onneksi, oi onneksi lasku oli loivaa alamäkeä ja helppoa polkua, siinä pääsi pitkän pätkän ilman tuskaa. Seuraava viitta kertoi että reilu 2 kilsaa enää, sitten 1,1. Mikä olikin tunturi ylös ja alas. Hyppyrimäen lähellä tuli hetkellinen oikosulku, olenko reitillä. Edessäni käveli kaksi naista, takana ei tullut ketään. Mutta kyllä, reittimerkit tulevat tänne. Loppurallattelu mäkeä alas ja maaliviivalle. Osa kavereista oli hurraamassa, mahtavaa! Kaksi tuntia siihen viimeiseen seiskaan meni, se oli vähemmän kuin mitä olin pelännyt sen kestävän. 

Olin aika poikki. Loppumatkasta tuli päänsärky, ja tajusin että olen juonut vain vähän yli litran vettä. Se on tosi vähän huomioiden, että viivyin matkalla 8 tuntia 5 minuuttia. Puolet eväistä jäi syömättä. Söin 3 geeliä, puoli pussia kuivattuja taateleita, 2 vauvasmoothieta sekä huolloissa vähän. Maalissa näin pihalla kyltin missä mainittiin keitto, olisin mennyt sinne jos ei kaverit olisi ohjanneet että ei sinne vaan tuonne mistä haettiin numerot. Tea kävi hakemassa varustekassini. Kysyttiin mitä keittoa haluan, sanoin että ei mitään väliä kun vaan jotain. Söin ja sitten äkkiä vaatteita vaihtamaan. Jälkeenpäin harmittaa; olen nähnyt paljon kuvia ihmisistä finisher-kylttien kanssa, minä en nähnyt kylttejä ollenkaan. 

Tytöt olivat niin ihania että kämpässä oli sauna lämmin, pesin kengät ja sitten saunottiin. En muuten ole hetkeen aikaan juonut saunasiideriä niin nopeasti kuin nyt! Että oli hyvää! Saunan jälkeen kilistettiin kuohuviinillä ja sitten minä kävin Tean kanssa hotellissa oluella. Join myös colaa ja mehua, ja kämpässämme vissyä. Varmaan silti oli nestehukkaa, otin vielä päänsärkyyn lääkkeen ennen nukkumaanmenoa. Koska hotellin keittiö oli kiinni, söin ennen nukkumaanmenoa eväitä sekä maalihuollon juttuja. Maalissa oli ilmeisestikin kaurasnacksit loppu, meidän porukasta ensimmäisenä maaliin tulleet saivat niitä mutta loput eivät. Sain siis vain banaanin ja vauvasmoothien. Omasta takaa oli se puoli pussia taateleita, kourallinen paahdettuja ja suolattuja pistaasipähkinöitä sekä suklaapatukka. Arvelin että niillä pärjään aamuun asti. 

Sunnuntaina heräsimme hiukan jäykkinä mutta yllättävän vähän kipeinä. Tilanne toki muuttui päivän mittaan kun istuimme 10 tuntia autossa. Lähdimme aamupäivällä yhdentoista jälkeen. Ensimmäinen pysähdys oli missäpä muualla kuin Kuoliossa:

Ja vieläkin hymyilytti! Toki sitten otettiin välikuolemia automatkalla. Tehtiin yksi ruokapysähdys ja muutama vessatauko mutta muuten posotettiin yhtä kyytiä Orivedelle. Siellä vaihdoin bussiin ja matkasin vielä Tampereelle. Olin kotona illalla puoli yhdentoista maissa. 

Muuten selvisin reissusta vähillä vaivoilla, mutta oikea jalka kiukuttelee. Totesin jo heti maalissa, että isovarvas otti matkalla kontaktia muutamaan kiveen, ja isovarpaan viereisen varpaan kynsi tuntui olevan kiinni sukassa (eli varvas ei heilunut kun kokeilin heilutella). Molemmat kynnet olivat reilusti koholla. Onneksi olin saanut Tanjalta varvastossut lainaksi, menin niillä sunnuntaisen kotimatkan mutta myös maanantain töissä. Tiistaina alkoi tuntua nilkassa, en tiedä johtuuko pitkästä päiväretkestä vai varvastossuista, mutta tiistain kuljin töissä paljain jaloin. Illalla desinfioin neulan ja tökkäsin kynsien viereen, aika paljon tuli nestettä pihalle. Isovarpaan kynnen alta tulee vieläkin, kun kynttä painaa. Lisäksi kynnet ovat niin arat, että ei voi nukkua mahallaan eikä mielellään laittaa edes peiton painoa päälle. Keskiviikkona ja tänään olen ollut töissä sandaalit jalassa, nyt ongelmana on oikea jalkaterä. Kipukohta on nilkan ja jalkaterän "kohtauspaikassa", käytännössä niin että jo kahden askeleen jälkeen kipu on kova. Nyt kun kirjoitan tätä postausta, en ole voinut istua koko aikaa niin että jalkaterät ovat lattialla vaan oikea jalka täytyy nostaa välillä ylös. Tuntuu että päivän mittaan kipu aina hiipii ylöspäin kohti pohjetta, kunnes iltapäivästä on olo että pettääkö jalka alta.

Seurailen nyt viikonlopun, mitä sille tapahtuu. Huomenna käyn allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja hakemassa avaimet, mutta koska bussi menee läheltä lähelle niin kävelyä tulee vain muutama sata metriä. Muuten aion lepuuttaa jalkaa. Jos se on vielä maanantaina kipeä, niin sitten varaan ajan lääkäriin. En halua liikkua ontuen viikkotolkulla.

Kaverit ovat innolla lähdössä myös ensi vuonna Kuusamoon, Tea ja Niina aikovat juosta 55 kilsaa. Minuakin houkuttelevat siihen mutta katsotaan nyt... 34 ehdottomasti, mutta 55 vähän arveluttaa... Onneksi on vielä aikaa ennen kuin seuraava ilmoittautuminen alkaa :)