Taas yksi liikuntablogi :)

Perustin kirjablogini rinnalle uuden blogin. Miksi? 

Kirjablogissa olen postannut juoksutapahtumista sekä liikunta-aiheisista kirjoista. Kaipasin kuitenkin jotain muuta, jotain lisää. Tuntui siltä, että juoksujutut ovat niin harvinaisia että ne hukkuvat kirjajuttujen alle. Siksi perustin Sinne minne lenkkarit vie - blogin. Täällä käyn läpi sitä arkista peruskuntopuurtamista, en pelkästään numerolapun kanssa elettyjä tähtihetkiä. En aio raportoida jokaikistä treeniä, vaan yksittäisiä hyviä ja huonoa päiviä, tai viikkokoosteita.

Aloitin juoksun reilut kolme vuotta sitten. Kesällä 2012 join liikaa valkoviiniä ja lupasin lähteä ystäväni seuraksi Tukholman maratonille. 10.9.2012 juoksimme ensimmäisen lenkin, kuusi kilometriä josta jaksoin juosta kolme ja puoli, sisältäen yhden kilometrin pituisen alamäen. Yhdeksän kuukautta juoksin ja juoksin. Keväällä 2013 harjoittelin numerolapun kanssa juoksemista Helsinki City Runin puolimaratonilla, minkä jälkeen oli helpompi lähteä täysmatkalle. Ensimmäisellä tavoite oli päästä omin jaloin maaliin ja se toteutui, aika oli 5.28.

Koska treenasin omin neuvoin, tein virheitä. Palauttelin maratonin jälkeen viikon, jonka jälkeen aloin tehdä neljä treeniä viikossa, kaksi lihaskuntoa ja kaksi aerobista. Menin kuitenkin kävelylenkkien ja pyöräilyn kanssa överiksi, pituus oli usein 2-3 tuntia ja vauhti niin lujaa kuin pääsee. Heinäkuun puolivälissä otin ensimmäiset juoksuaskeleet ja panikoiduin: jaksoin juosta kolme kilometriä. Lokakuun alussa häämötti 33 km:n pituinen Pirkan Hölkkä. Aloin juosta, juosta, juosta... Pirkan Hölkän sinnittelin maaliin, aika n. 4.45. Mutta sen jälkeen: lepäsin viikon ja aloin juosta, juosta, juosta kohti kevään 2014 Tukholman maratonia.

Huonostihan siinä kävi. Usein tulin lenkiltä itkien kotiin, ajattelin että olen ihan p*skassa kunnossa kun en jaksa juosta. Lääkärissä otettiin kahdetkin verikokeet joiden tulokset olivat hyvät, niin hyvät että lääkärit olivat suorastaan haltioissaan. Olin kuitenkin niin huonovointinen, että välillä huone pyöri silmissä vaikka makasin sängyllä.

Vuodenvaihteen jälkeen silloisella asuinpaikkakunnallani aloiteltiin maratonkoulua. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska osallistujia oli liian vähän. Ohjaaja lupasi kuitenkin tehdä meille innokkaille maksusta juoksutekniikan kuvauksen sekä henkilökohtaisen ohjelman. Sen myötä tilanne parani hiukan. Aloin tehdä juoksutreeneissä vetoja, lisäksi aloin käydä kuntosalilla. Toukokuun HCR meni sinnitellen maaliin. Tukholmassa juoksin ensikertalaisen kaverini kanssa, mutta etenimme niin hitaasti että meidät vedettiin pois radalta 29 km:n kohdalla.

Maratonkokeilun jälkeen alkoi tuttu kuvio. Pidin viikon liikuntavapaata ja aloin treenata, kovaa. Kesä 2014 oli helteinen, ja huomasin pian etten jaksa juosta. Sen sijaan kävelin, usein kolmekin tuntia kerrallaan, tai pyöräilin vaihteettomalla mummofillarillani 30-40 - kilometrisiä lenkkejä.

Kesällä juoksin kaksi puolimaratonia ja syksyllä vielä yhden. Ne sujuivat kohtalaisesti, tosin mistään ajasta on turha puhua, enemmän ne olivat sinnittelyä maaliin. Mutta kuitenkin, jokaisessa juoksussa olin hiukan nopeampi, vaikka syksyllä Turussa jouduin kävelemään viimeiset neljä kilometriä kylkipistoksen takia. Ennätys puolikkaalla on nyt noin 2.44.

Syksyllä 2014 menin juoksukouluun. Osa treeneistä tehtiin aikuisporukan kanssa, osassa mukana olivat seuran juniorit. Juoksukoulu saattoi olla virhe, koska siinä ei tähdätty tiettyyn juoksutapahtumaan vaan monilla tavoite oli yleisurheilukilpailut. Juoksuvedot olivat varmasti tehokkaita, mutta usein minun kunnolleni liian kovatehoisia. Lisäksi yhteiset treenit olivat lauantaina (sali + n. 45 min juoksulenkki) ja sunnuntaina (vetoharjoitus), joten jouduin juoksemaan pitkät lenkit viikolla työpäivän jälkeen. En jaksanut, vaan pitkikset jäivät enintään puolentoista tunnin pituisiksi. Helmikuun 2015 olin kipeänä, enkä saanut silloin tehtyä mitään. Juoksuvedot vaihtuivat maanantaille joten pystyin tekemään kevään pitkikset sunnuntaisin. Silti, aika oli niin tiukalla että niitä tuli aivan liian vähän toukokuun loppua ajatellen. Vain muutama yli kaksituntinen sekä helatorstaina Bodom Trailin 12 km, jossa totesin että en jaksa juosta ylämäkeen.

Tukholmassa kuitenkin tapahtui jotain. Satoi vettä ja oli hirveä tuuli. Neljän kilometrin kohdalla  sanoin, että en jaksa juosta vastatuuleen. Kympin kohdalla olin varma, että en pääse maaliin. Toisin kuitenkin kävi. Kävelin pahimmat vastatuulikohdat ja juoksin myötäiset, niin vaan ennätin ennen kuuden tunnin aikarajaa, loppuaika n. 5.44.

Tuon jälkeen pidin pidemmän liikuntavapaan. Ja kun lähdin liikkeelle, tein sen maltilla. Kävelin ja pyöräilin, mutta rauhassa. Pyörälenkki saattoi kestää "vain" 45 minuuttia. Monta kertaa teki mieli juosta mutta en tehnyt sitä. Kävin päässäni vakavaa keskustelua. Tiesin ja tiedän, että juoksu on harrastus jossa voi kehittyä vaikka sen aloittaisi yli kolmekymppisenä. Mutta jos jatkaisin väärin treenaamista, sen sijaan että 10 vuoden päästä tekisin ennätyksiä olisin todennäköisesti joutunut lopettamaan jo ajat sitten. Olin päättänyt jatkaa juoksua syyskuussa, ja siitä pidin kiinni.

Olin muuttanut keväällä Vantaalle, josta löysin elokuussa itselleni kuntosalin. Salikortilla pääsee ilmaiseksi uimaan kahtena päivänä viikossa, joten lajivalikoima kasvaa. Nyt kun olen aloitellut juoksua, olen päättänyt keskittyä vuodenvaihteeseen asti siihen, että juoksen aikaa ja sykkeitä, matkan pituudella ei ole mitään väliä. Kerran viikossa on pitkis, joka kestää vähintään puolitoista tuntia. Sitä on helppo syksyn mittaan kasvattaa niin että välillä juoksee pari tuntia ja ylikin. Kerran - pari viikossa juoksen töistä kotiin 5 km, joskus teen ylimääräisen kiepin että saan pari kolme kilometriä lisää mittaa. Mutta juostessa on aina, AINA, sykemittarissa päällä asetus niin että mittari piippaa kun syke ylittää 155. En ole koskaan käynyt syketesteissä, mutta kolmen vuoden kokemus on osoittanut että jatkuva 165 keskisyke ei toimi. Nyt syksyllä kun aloittelin taas, katsoin mittarista että 157 on se missä alkaa tuntua hengästyneeltä. Siksi pidän sykkeen toistaiseksi alle 155, niin että mittarin hälyttäessä kävelen pienen pätkän. 

Tässä on jo huomannut, kuinka päivät vaihtelevat. Torstaina reilun kuuden kilometrin lenkillä kävelypätkiä oli vähän ja ne olivat lyhyitä. Keskivauhti oli yli 20 sekuntia nopeampi kuin viime viikonlopun pitkiksellä. Ajattelin, että pian on totta se että pääsen koko lenkin alle 155 sykkeellä ilman kävelyaskelia. Tänään sitten olikin aivan päinvastoin, syke karkasi tasamaallakin eikä meinannut laskea kävellessäkään. 

Puhun juoksusta, vaikka moni kävelee nopeammin. Ja itse asiassa, asfaltilla olen kävellyt nopeammin kuin mitä nyt juoksen, torstaina keskivauhti oli 8 min 27 s / km, tänään 8 min 42 s / km. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, tästä on tie vain ylöspäin. Ensin peruskuntoa, sitten vauhtia. Lenkki kerrallaan.