Matti Riekki: Raskas askel. Kertomus juoksijan synnystä

Matti Riekki: Raskas askel. Kertomus juoksijan synnystä
Like 2017
165 s.

Kun näin Matti Riekin tekemän juoksukirjan, innostuin heti. Tavis kertoo tiestään juoksijaksi! Tai tavis ja tavis, olen kuunnellut Riekkiä Metalliliiton juontajana ja lukenut hänen kirjoittamiaan juttuja Inferno-lehdestä. Unohtamatta kirjaa yhdestä kaikkien aikojen lempibändistäni, Sentencedistä. Mutta kuitenkin, Riekki ei ole se ensimmäinen hahmo joka tulee mieleen, kun ajattelee heitä jotka painattavat trikoot jalassa talvipakkasilla. 

Niin kuitenkin on käynyt, että sohvaperunana olo on vaihtunut säännölliseen juoksuun. Kirjaimellisesti askel kerrallaan, edeten kävelylenkeiltä maratonille. Tämä on mielestäni tärkeä pointti. Monet juoksukirjat ovat valmentajien tai entisten ja nykyisten aktiiviurheilijoiden kirjoittamia. Todella monissa yleistetään, tyyliin että kaikkien pitäisi pystyä juoksemaan tiettyä vauhtia tietyllä sykkeellä. Kirjojen maratonohjelmista hitaimmat tähtäävät neljän tunnin alitukseen. Siksi on virkistävää ja ennen muuta lohdullista saada juoksukirjojen joukkoon yksi erilainen näkökulma. Toki Riekki kertoo perusasiat, mutta painottaa samalla esim. sitä että sykkeet ovat yksilölliset ja toisaalta että on ihan ok vetää satunnaiset kännit. Lukijan on helppo elää mukana, koska Riekin juoksijaelämä ei ole viimeisen päälle suunniteltua eikä liian tiukkapipoista. Repsahduksiin on varaa, kun tiedostaa että satunnaisina ne eivät tuhoa aiempien treenien vaikutusta. 

Kirjat ja naistenlehdet usein väittävät, että vaikka aloittaisi nollasta niin jo parin kuukauden päästä sykkeet laskevat ja vauhti kasvaa. Itselläni näin ei ole, ei vielä viiden vuoden jälkeenkään. Välillä on vaikeaa, ja vaikeaa on olla vertailematta itseään muihin, kun tuntuu että kaikki muut ovat parempikuntoisia ja nopeampia, kaikki muut rikkovat ennätyksiä treeni ja kisa toisensa jälkeen. Riekin sanat toimivat hyvänä vertaistukena:

Kuten jokaisella elämän osa-alueella, myös liikunnan parissa operoi niin lahjakkaita kuin vähemmän lahjakkaita ihmisiä. Itse kuulun eittämättä jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut suurta kateutta tuntien nettikommentteja, joissa joku harrastuksen puoli vuotta aiemmin aloittanut on juossut ensimmäisen maratoninsa puoli tuntia parempaan aikaan kuin minä viidenteni. Tai kuinka valtavia viikkokilometrejä jotkut kykenevät juoksemaan jo varsin vähäisellä kokemuksella. Tai millaista vauhtia ja kuinka helposti jotkut tavalliset kuntoilijat normaalisti juoksevat peruskuntolenkkinsä.

Mieleeni on myös porautunut tuokiokuva kirjoissani surullisenkuuluisalta toiselta Tukholman maratoniltani. Aloin olla 30 kilometrin kohdalla henkihieverissä, kun ohitseni pyyhälsi taatusti seitsemänkymppinen mummeli helpon oloisesti, hymy kasvoillaan. Hetki voi tuntua tähän painettuna hauskalta, mutta itse tilanteessa ei naurattanut yhtään. Miten, jumalauta, moinen on edes mahdollista! Tällaisia mietin kateudesta entistä vihreämpänä. 

Kateus on toki aivan turhaa. Meitä on moneen lähtöön, ja etenkin, kun harrastus koostuu kilpailusta vain ja ainoastaan itseä vastaan, muihin peilaaminen on hyödytöntä. Kannattaa muistaa, että juoksupolulla ohitsesi helponnäköisesti painava kanssakansalainen voi olla vain parin kilometrin lenkillä. Tai simahtaa heti kun näköyhteys katkeaa. Mainittu mummo taas saattoi olla nuorempana huippujuoksija - kuka tietää. 

Viisaita sanoja! Nämä kun oppisi pitämään mielessä... Ja tajuamaan sen, että kun aloittaa juoksemisen yli 30-vuotiaana, niin ei pidä verrata itseä muihin, jotka ovatkin kenties juosseet 10-vuotiaista saakka. Kun kilpailee vain itseään vastaan, saa todenäköisesti enemmän onnistumisia kuin kilpailusta toisia vastaan. Kun malttaisi keskittyä omaan suoritukseen eikä ajattelisi sitä mitä toiset tekevät ja ajattelevat. En tiedä mitä muut "etanajuoksijat" tekevät, mutta itse katson juoksutapahtumista edellisen vuoden tuloksia, katson millä ajalla naisten sarjassa on oltu viimeinen, ja tutkailen mihin kohtaan tuloslistan häntäpäätä olisin tämänhetkisellä oletusajallani sijoittunut. Tyhmää, eikö? Pitäisi oppia hyväksymään se, että joskus voi olla viimeinen, ja joku on viimeinen. Pitäisi sisäistää, että vaikka olisi viimeinen niin on kuitenkin kyennyt suoriutumaan maaliin asti. Se on iso asia, oli tapahtuma mikä ja missä tahansa. 

Riekin kirja ei ole tarkoitettu pelkästään aloittelijoille tai hitaasti kehittyville juoksuharrastajille, vaan kokeneetkin tekijät saavat siitä iloa. Siinä on hyviä tilannekuvauksia juoksutapahtumista, niin niistä joissa on mennyt hyvin kuin niistä jotka ovat jääneet väliin. Riekki pohtii treenaamista ja siihen liittyviä asioita (muun muassa varusteita, korvaavaa harjoittelua, miestissejä, treenin ja muun elämän keskinäistä suhdetta) monelta kantilta. On yleisesti tunnettuja juttuja ja ohjeita siitä miten asiat pitäisi tehdä. Riekki miettii eri asioiden järkevyyttä ja kertoo miten itse tekee. Hän ei suinkaan väitä olevansa oikeassa, vaan toteaa että tietyt jutut toimivat hänen kohdallaan, ja että joitakin olisi syytä ottaa päiväohjelmaan, kunhan saisi aikaiseksi. Tässäkin siis täydellisen tekemisen tai täydellisyydentavoittelun sijaan mennään inhimillisyys ja oman kehon rajat edellä.  

Kirja on luettu myös blogeissa Also sprach Jussi - ajatuksia vähän kaikesta sekä Tuhansia sivuja.