Terveisiä Tukholmasta - kannustusjoukoista

Viikonloppu Tukholmassa on takana, tällä kertaa maratonpäivä meni kuvan vaatetuksella ja sandaalit jalassa. Hyvä että tiukkasin vajaat pari viikkoa sitten urheilulääkäriltä juoksutauon keston ja samalla lopullisen varmistuksen sille etten juokse: perjantaina ja lauantain välisenä yönä heräsin muutamaan kertaan ja huomasin että lonkka on kipeä. Se oli siis ärtynyt jo siitä että kävelin Helsingissä rautatieasemalta satamaan ja lisäksi liikuskelin illan mittaan laivalla. Se vasta olisi ärsyttänyt, jos olisin joutunut toteamaan kisapäivän aamuna että en voi lähteä matkaan. 

Lähdimme ystäväni kanssa kaupungille heti aamuyhdeksän jälkeen. Ehdimme siis kierrellä muutamissa urheilukaupoissa ja Vanhassa kaupungissa ennen kuin asettauduimme kannatusjoukoksi. Ystäväni on insinööri ja hän laski sujuvasti moneltako kärki on siinä noin viiden kilsan kohdalla. Kymmenisen minuuttia odotettiin ja nautittiin auringonpaisteesta.

Olimme vitosen kohdalla aika pitkään, seurasimme sekä kärjen että suuren massan menoa. Totesin että omasta juoksutyylistä ei tarvi olla huolissaan: tyylejä oli todella erilaisia ja aika kummallisenkin näköisellä menolla mentiin lujaa vauhtia eteenpäin. Joitakin ihmettelin, kun olivat pukeutuneet pitkiin trikoisiin tai pitkähihaiseen paitaan; lämpöä oli noin 18 astetta ja aurinko paistoi. Tuuli oli paikoin kova mutta ei se ollut erityisen kylmä. 

Tapasimme kaupungilla tuttavamme, joka oli matkustanut Tukholmaan toisella laivalla. Kolmistaan mentiin stadionin lähelle Karlavägenille passiin, ja ajoitus oli taas varsin hyvä. Nähtiin paljon toiselle kierrokselle lähtijöitä ja kohta jo kärki tuli maaliin. Yllättävän isoja eroja oli aika pitkään. Monta juoksijaa tuli yksin ja seuraavaa sai odottaa kauan. Oli aikoja, jolloin koko pitkällä suoralla ei näkynyt yhtän juoksijaa. Ensimmäistä naisjuoksijaakin odotettiin pitkä tovi. 

Kun kärki oli mennyt ohi, istuimme Sturegatanille terassille syömään. Oli hauskaa samalla katsella juoksijoita. Varsin kevyesti näytti kulkevan, tosin siinä kohtaa oli porukkaa alle kolmen tunnin vauhdissa. Ruuan jälkeen sunnattiin vielä lähemmäs stadionia ja parkkeerattiin noin 40 kilometrin kohdalle. Siinä katseltiin pitkä aika, nähtiin jo neljän ja puolen tunnin jäniksetkin.

Lopuksi mentiin vielä stadionille, etusuoralle hurraamaan. Pakko sanoa että siellä itketti. Toisaalta olin onnellinen nähdessäni maaliintulijoiden leveät hymyt, toisaalta kaipasin hirveästi itse radalle. Olisi ollut täydellinen keli juosta ja rikkoa ennätys! Kuitenkin oli mahtavaa olla katsomossa fiilistelemässä kun rata oli koko ajan täynnä maaliintulijoita. Kuvasin pienen videonpätkän, tässä lähdöstä on kulunut noin neljä tuntia ja vartti, toivottavasti video näkyy:

Viiden maissa lähdettiin kävelemään takaisin laivalle. Seuraavana yönä tuntui taas kylkeä kääntäessä siltä, ettei vasen jalka oikein jaksa nousta irti patjasta. Särkyä ei onneksi ollut aamulla. Mutta nyt on olo että koipi ei välttämättä ole juoksukunnossa vielä juhannuksena. Toisaalta, ei sen tarvitsekaan olla, voin keskittyä kesän ajan pyöräilyyn ja salitreeniin. Eiköhän täältä syksyksi nousta ja käydä jossain kokeilemassa puolikkaan ennätystä. 

Pakko tunnustaa, että muiden juoksun seuraaminen kasvatti omaa juoksukipinää entisestään. Ne hymyt, joita oli jo siinä neljänkympin kohdalla. Ne huimat loppukirit maalisuoralla. Se tamperelainen mies, joka juoksi edellä, kävi ostamassa vaimolle 40-vuotislahjaksi shamppanjaa ja odotti vaimoa neljässäkympissä että juoksevat yhdessä maaliin. Mitä siinä muuta voi sanoa kuin että on tämä hieno laji!