Pirkan pyöräily 2017

Toissapäivänä oli taas yhden päähänpiston toteutus. Ystäväni kysyi minua ajoseuraksi Pirkan pyöräilyyn, esitti kysymyksen pari viikkoa sitten eikä minun tarvinnut kauaa miettiä. Etenkään kun ystäväni sai tutultaan minulle maantiepyörän lainaan. Kisapäivänä kuulin, että kyseessä on cyclocross-pyörä (kirjoitinkohan oikein). 

Lähtökohdat ei olleet mitenkään erinomaiset. Olen pyöräillyt pidempiä eli reilu puolitoistatuntisia lenkkejä viimeksi vuosi sitten kesällä. Muutossa pyöräni - vaihteeton mummokiituri - unohtui Vantaalle enkä ole ehtinyt sitä hakea pois, jos se edes on enää tallella. Kevään aikana olen tehnyt noin kolme puolituntista kuntopyöräilyä salilla, jumpan alkua odotellessa. Viikko sitten sunnuntaina tein tunnun kuntopyöräilyn ja tunnin spinningin. Lainapyörällä piti tehdä testilenkki, olin suunnitellut parituntista mutta toisin kävi. Heti ensimmäisessä ylämäessä totesin että vaihteet ei toimi. Yksivaihteisella pyörällä lenkki jäi 40-minuuttiseksi. Myöhemmin selvisi, että vaihteissa ei suinkaan ollut vikaa, en vaan osannut käyttää niitä!

Kahdensadan metrin matkalla ulkoiluvälinevaraston ovelta jäähallille kokeilin että juu, nyt vaihtuu. Ystävälleni nauroin että alkumatka menee sitten opetellessa, että kummalta puolelta vaihtuu isommalle ja kummalta pienemmälle. Ehkä parikymmentä kilometriä meni totutellessa, sen jälkeen ystäväni sanoi että kuljen jo paljon kovempaa.

Kuten kuvasta näkyy, pääsin maaliin :) Ajoaika omalla mittarilla oli 6 tuntia 19 minuuttia. Mutta mikä hauskinta, vaihdepyörällä ajaessa keskisyke oli vain 138! Keskivauhti oli 21,2 km/h. Mietin että olisi päästy lujempaa, jos minulla olisi enemmän pyöräilyhistoriaa ja alla tuttu vekotin. Nyt en uskaltanut nousta polkemaan seisoviltaan ylämäessä, koska vähän takapuolta nostaessa tuntui siltä että lennän ohjaustangon yli. Mummopyöräni ohjaustanko on sen verran korkealla, että ajoasento on selkä pystysuorassa. Muutenkin jouduin keskittymään, koska heti kun irrotin toisen käden niin pyörä lähti kääntymään sivulle päin. Lisäksi pisin pyöräilylenkkini mummokiiturilla on alle 40 km. En siis uskaltanut painaa polkimia ylämäessä täysillä, koska en luottanut siihen että voimat riittää loppuun asti.

Aamulla kotona kuuntelin, kun seitsemän jälkeen alkoi kuulutukset kaikua. Ensimmäinen porukka lähti liikkeelle klo 7.30. Ystäväni kanssa mentiin käymään hallilla kahdeksan maissa. Ilmoittauduin sen verran myöhään etten saanut numerolappua postissa kotiin, mutta kisatoimisto oli auki niin ehdin hakea lapun sunnuntaiaamuna. Sen jälkeen ehdittiin vielä käväistä asunnollani hakemassa juomapullot ja lisäenergiat matkaan mukaan. Enne puolta yhdeksää oltiin valmiina hallin parkkipaikalla, ja matkaan lähdimme noin klo 8.40.

Tapahtumasta jäi kaikkinensa erittäin hyvä fiilis. Järjestelyt toimivat erinomaisesti. En tiedä moneltako meidän virallinen lähtöaikamme olisi ollut, tuskin ihan noin aikaisin yli 5500 numeroilla. Livahdimme kuitenkin porukan mukaan, juontaja tosin nyökkäsi meille että saadaan mennä. Oli ennustettu sadetta, niin ajattelimme että jos pääsisimme edes 50 km kuivana. Niinhän siinä sitten kävi, että sääennusteesta huolimatta tippaakaan ei tullut, sen sijaan aurinko paistoi niin että nenänpääni ja käsivarteli paloivat lievästi.

Huoltopisteiden sijoittelu oli todella hyvä. Alkujännityksestä kun toivuin niin matkanteko alkoi sujua, kuitenkin ensimmäinen huolto 30 kilsan kohdalla tuntui olevan ihan paikallaan. Yläkroppani alkoi jumiutua, johtui ehkä sekä lauantain juoksusta että näin pitkäkestoisesta pyöräilystä. Join urheilujuomaa ja vettä, söin rusinoita ja tein yläkropalle erilaisia kiertoliikkeitä. 

Toinen huoltoväli 30-60 km oli aika raskas. Lähinnä siksi, että tie oli jatkuvaa ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki - säätöä. Huoltopisteellä totesin ystävälleni, että ei ollut aikaa juoda koska koko ajan joutui räpsimään vaihteita. Tällä toiseella pisteellä Kurussa joimme mehua ja vettä. Emme huomanneet tarjolla olleita energiapatukoita ennen kuin olimme käyneet kaupassa ostamassa ruisleipää ja banaania. Toisaalta, kummallekin tuli nälkä 50 kilsan kohdalla niin todennköisesti olisimme tarvinneet joka tapauksessa enemmän syötävää kuin patukan. Otimme ne sitten mukaan.

Kolmas huoltopiste oli Muroleessa, noin 75 kilsan kohdalla. Tässä pysähdyimme lyhyesti. Tarjolla oli samaa mahdottoman hyvää mehua, ja lisäksi yhtä mahdottoman hyvää suklaakakkua! Tällä välillä huomasin, että kämmeneni hietyi rikki peukalon ja etusormen välistä. Syynä varmasti pyörän vaihteet; käytin lähinnä oikeanpuoleista kahvaa. Onneksi paikalla oli paloauto, josta sain ensiapua. Pikkulappu pehmusteeksi ja keinoihoa päälle, sain myös mukaan palan keinoihoa siltä varalta että ensimmäinen viritelmä irtoaa hikisestä kädestä. Niin se irtosikin mutta pysyi jotenkin mukana 98 kilsan huoltopisteelle Terälahteen. Tällä pätkällä energiani kävivät vähiin. Teiskon mäet olivat suht lyhyitä mutta jyrkkiä. Jokaisen mäen päällä tuntui, että nyt on energiat ihan lopussa, sitten taas alamäessä palauduin niin että jaksoin seuraavan mäen puoliväliin ennen tuttua ajatusta että jaksankohan mäen päälle asti...

Aika ruttuiselta ja rypistyneeltä alkoi tuntua tuolla sadan kilometrin hoodeilla... Sanoin ystävälleni, että olen kyllä aika sissi kun tänne asti jaksoin. Ja maaliin enää 36 kilsaa, kyllä se menee vaikka väkisin. Mehun, suolakurkun ja kaverilta saadun banaanin voimalla eteenpäin! Itse asiassa kävi niin, että loppupätkä olikin yllättävän helppo. Kaipailin tuolla 30-90 kilsan välissä sellaista maastoa, että voisi vaan rullailla sillä yhdellä tai korkeintaan muutamalla vaihteella. Täällä sitä sain. Todellista vauhdin hurmaa ja pyöräilyn iloa! Etukäteen olimme kuulleet, että Terälahden jälkeen on kauhea ylämäki. No se vähän ennen viimeistä huoltopistettä, jossain ehkä 120 kilsan kohdalla. Ja ainakin minulle ne Teoskon mäet olivat pahempia, tämä oli pitkä mutta loiva, ja toisin kuin Teiskossa, minulla oli mäen päällä voimia polkea vauhtia alamäkeen.

Viimeinen huoltopiste oli 122 kilsan kohdalla Sorilan koululla. Täällä otin taas mehua ja rusinoita. Vähän harmitti että pysähdyttiin tässäkin, oli niin hyvä alamäki että oli sääli jarruttaa huoltoon käännyttäessä! Aika moni taisi polkea ohi. Itse koen kuitenkin, että pysähtyminen oli oikea ratkaisu. 36 kilsaa olisi ollut pitkä matka, kuitenkin voimat vähenivät vääjäämättä. Nyt pikkuvälipalan jälkeen tuntui että 12 kilsan "loppusuora" menee kevyesti. Toki tunnelmaan vaikutti se, että alettiin olla tutuilla kulmilla. Sorilasta on ehkä 5 kilsaa Linnainmaalle, jossa lenkkeilen säännöllisesti. Linnainmaan kohdalla alkoi jo vähän itkettää; ei hitto, mä tein sen!

Maaliviiva kun ylittyi ja mitali ilmestyi kaulaan niin itkuhan siinä pääsi. Samalla nauroin. Halasin ystävääni, että kaikkeen sä mua kysyt ja kaikkeen mä suostun! Muistan eräänkin keskustelun, kun hän kysyi lähdenkö 90 kilsan pyöräilyyn ja sanoin että äää, se on liian pitkä matka, mutta voin kokeilla 60 kilsaa. No, näin kävi, lähdettiin sitten liikkeelle 134 kilometristä :D 

Maalissa oli tarjolla kanakeittoa, sämpylöitä sekä täytekakkua. Ihanaa! Huoltopisteistä vielä sen verran, että siellä 60 kilsassa olisi saanut olla reilummin syötävää, muuten kaikkea oli riittävästi. Mehu oli ihan huippujuttu, koska urheilujuoma olisi joka pisteellä nautittuna vetänyt mahani sekaisin. Pyörässäni oli kiinni pullollinen vettä ja toinen urheilujuomaa, mutta en käyttänyt niitä ollenkaan. Huoltopisteitä oli riittävän paljon ja kun joka kohdassa join 2-3 mukillista niin janon tunnetta ei tullut kuin juuri ennen seuraavaa huoltoa. 

Seuraavana päivänä olo oli yllättävän hyvä. Kuvittelin, että kroppani olisi uupunut ja jumissa moisen polkemisen jälkeen. Mutta ei. Takapuoli tietysti otti osumaa, ja on osittain vieläkin puoliksi kipeä, puoliksi tunnoton. Yksi pieni hiertymä tuli takapuoleen mutta se ei ole kipeä, lisäksi on yksi  kivuton vesikello. Käden hietymä on kipeä, siitä kuitenkin ehti lähteä nahka kokonaan. Keinoihon ja 98 kilsassa tutulta lainaan saatujen pyöräilyhanskojen ansiosta se ei kuitenkaan päässyt kovin pahaksi. Pakaralihakset olivat vähän kipeät sunnuntai-illan mutta venyttelyn ansiosta maanantaina ei tuntunut yksittäisessä lihaksessa miltään. Koko kroppa tuntui siltä kuin olisin jäänyt jyrän alle, mutta sekin tunne helpottui maanantaipäivän aikana. Ja mieli on tietysti ollut kepeä koko ajan. Hittolainen, että tuohonkin suoritukseen pystyin! Nyt ei varmaan auta muu kuin alkaa etsiä itselle maantiepyörää, sillä sitten peruskuntoa niin jospa juoksukin alkaisi kulkea vauhdikkaammin...